Matkustaja, joka näki että tämä hänen pyyntönsä pani Elsan kahdelle päälle, päätti nyt lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kun äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"
Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän kuiskasi: "Juhana!"
Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämmen nopeammin sykkimään. Samoilta huulilta oli hän kuullut nimensä lausuttavan, vaan tästä ainoastaan suurta se kuului hänen korviinsa kuin suloisin musiiki.
"Elsa! Sinä et ole mua unhottanut", lausui nuorukainen.
Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänen syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.
Lukija jo arvannee, että nuori mies oli sama, jonka kanssa hän ensi luvussa tutustui. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut kotoseudulleen, vaan ennenkun hän kotia meni, päätti hän sivumennen kävästä Sormuisen talossa. Olihan tuo varsin luonnollinen päätös.
"Kuinka äkkiarvaamatta sun sain nähdä!" lausui neito, loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.
"Mulle tuli halu saada nähdä ne, jotka kaikista sydämmelleni ovat kalliimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota näille seuduille ehtii ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin tänne päästä".
"Oi kuinka suloista saada sun nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin lauluani (neidon valitusta), enpä silloin aavistanut, että sinä näin lähellä olit".
Juhana painoi muiskun kauniin neitosen huulille. Toista vuotta oli kulunut siitä, kun Juhana kotoaan oli lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet; vaan nuoruuden ujous oli pidättänyt sanat huulille joutumasta. Poissa ollessaan oli hän kuitenki toivossa elänyt, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.