Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuvalossa.
"Muistathan Elsa" lausui Juhani, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien kruunut ja etäältä kuului kä'en kukunta".
"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa ja hän valvoi tarkasti joka silmäyksen, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sun myötä venheretkille ja sanoi, että kansa siitä hupisee yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä —"
"Sillä?" kertoi Juhana.
"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", sanoi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenki on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa".
"Varmaanki hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.
"Et usko, Juhana, kuinka tuntuivat päivät pitkiltä heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois," lausui neitonen. "Minä ajattelin välistä: Rakastaneekohan minua? Eihän hän ole mulle sanaakaan siitä virkannut. vaan sydämmessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien lehtiä ja ne lausuivat mulle: hän rakastaa minua. Ja ehtootähden säteilevä silmänisku toi mulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin ma: Ehkä Juhanaki sua, taivahan kaunotar, katselee".
"Mun armahani!" lausui Juhana. "Kuinka usein minä etelätuulen muassa hengitin ulos lempeni huokaukset! Sinä vieno tuuli! onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin ma ja katselin pohjoista kohden".
Näin puhelivat kahdet onnelliset. Vihdoin Juhana otti neitoselta hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutaman valossa näki hän armahansa pitkän matkan päähän maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä käskyjä. Keveillä askelilla astui eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.
Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljon painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutaman valossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se oli hänen kodistaan. Juhana kiiruhti askeleitaan ja hetkisen kuluttua sulkivat onnelliset vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.