"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"
Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että pettää isänmaansa!"
"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja minä tahdon kostaa".
"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".
"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".
"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.
"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme".
Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".
"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".