Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa eduksensa käyttää sitä aikaa, joka vielä oli jäljellä, ennenkun Affleck oli palaava Nurmekseen.
Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista vastaan Käkisalmen retkellä oli nämät aivan suututtaneet Sipoon. Tämä oli muitaki talonpoikia kohden ruvennut kärtyisemmäksi kuin ennen ja vähitellen oli tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuinen, jonka sopu Sipon kanssa oli pintapuolinen ja jonka sydämmessä kateuden tuli enemmän arvossa pidettyä Nevalaista kohden kyti kytemistään, puhalteli hiljaa, varovasti tuota kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkemmin huomaavaiset muista tiesivät sen, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi vaikka kuinka pahaa.
Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaiselleki sanan siitä, että kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo hoksasi nyt selvästi sen, minkä hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla olis häntä vastaan nurja mieli. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas, vaan torppari hälle antoi kokouksesta tiedon, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.
Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt, piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa mitä muut toimisivat! Mitä hänen omaisensa, mitä Hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!
Nämät mietteet yhdeltä ja ylpeys toiselta puolen ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Ei hän koskaan ollut itsensä niin yksinään tuntenut olevan kuin nyt.
Talonpoikien kokouksessa oli päätetty, että retki Hovilaa vastaan piti tapahtuman yöllä Marraskuun 30 päivää vasten. Illalla 29 p. kokoontuivat Nurmeslaiset Turuisen luo, josta lähtö oli tapahtuva. Yrjö Sormuinen yksimielisesti johtajaksi.
Miehiä oli ko'olla neljättäkymmentä. Usea oli, peljäten retken seurauksia, ollut siihen osaa ottamatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita ainaki osaksi olivat saaneet sotaharjotuksiansa varten ja myös vihollisiaan vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan".[6]
Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana yksinään, niinkuin tavallisesti, Horman Malla. Hänen edessään oli avonainen lipas, jossa hän säilytti aarteensa. Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja rahoja. Malla oli juuri (tiesi monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja kädessään punninnut nämä kaikki kalleudet. Nyt hän luki ne viimme kerran. Hän suuteli niitä, piti niitä etempänä ja lähempänä silmäänsä, suuteli niitä uudestaan ja pani ne vihdoin lippaasen takaisin. Nyt hän kohotti muutaman turppaan pankon vieressä, ja laski sinne lippaan talteen.
Ulkona vinkui tuuli ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskeunut päivä oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jonka kuitenki lisääntymistään lisäyvä lumivaippa lieveni.
Noita kuuli ovellaan kolme kopausta. "Kukahan näinki myöhään ja tässä ilmassa neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi: "kuka siellä?"