"Toivokaamme niin", sanoi rovasti. "Minä tarjoan heille pelastusta. Jos ovat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. — Kas, kuka tuolla tulee noin kiiruusti?"
"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänet on noin touhuiseksi saanut?"
Tulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä korkeasti oppineen rovastin.
"Sinä näytät liikutetulta", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa tarkkaavasti. "Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä."
"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", päivitteli Turuinen, "joiden vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä verikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan, mutta kostonhimo vallitsee sydäntäni."
"Ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin rauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin olet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään, jotka ovat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet hillitä vihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa raamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita."
"Armollinen herra rovasti", haastoi Turuinen, "te olette totinen seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin kärsiväisesti odottaa parempia aikoja."
"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Haerkepaeus. "Ei Luoja ole meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja jos sen ansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi oma."
"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen. "Emmehän orjiksi voi olla aiottuja."
"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turuinen.