"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean etunsa, niin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään rasitetun maan hartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on kaksin kolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä."
"Kristillinen ajatus!" vahvisti Yrjö Sormuinen.
"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Haerkepaeus, "että armon Herra korkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan teille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa ruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden tulen välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton sietää."
"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin sujuvaa puhetta.
"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai moitittaviakaan", vakuutti rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä siltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan kaikki nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi paljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta kansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden."
"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono", sanoi Sormuinen. "Missä se meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön johtamaan väkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme, ylläpitääkseen päätöntä armeijaa."
"Puhut aivan totta", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Ei!
Tämän surkeuden pitää loppua. Minä saarnaan tulevana pyhänä."
Taaskin Yrjön silmät välähtivät. "Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä uskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja —"
"Ja oikeuksia", lisäsi rovasti.
"Niin juuri; minä uskon että kun te selitätte perusteet uuteen toimintaan, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen."