Vähän luoteeseen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä, asui tämän kertomuksen tapahtuma-aikana vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Miehuutensa päivinä oli hän ollut sotamiehenä ja sittemmin hoitanut jotakuta pikku virkaa Savonlinnassa[1]. Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostakin sai hän kuitenkin kuulla jotain linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antautuneet venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin tällöin luvan käväistä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan kaikkea mitä tämä tiesi ja arveli sodasta, ja kun vanha Jaakko sai kuulla jonkun vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa puujalallansa ja huusi: "kaikki on h—ssä".
[1] Nimittäin sennimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.
Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmentä vuotta nuorempi. Heillä ei ollut muita lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenkin kaksi kaunista nuorukaista, poika ja tytär, kumpikin nuoruuden kukoistavassa keväässä. Poika oli vanhan Jaakon veljenpoika, joka oli oleskellut setänsä luona osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli Nevalaisen vaimon sisarentytär, joka orpona asui tätinsä luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat, ja etenkin Matleena-mummo — näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa — toivoi nuorukaisista lemmenjumalan avulla pariskuntaa. Mutta nuori mies — Juhana — ei näyttänyt olevan kovinkaan suuressa vapautensa menetyksen vaarassa. Kun Matleena kuvaili hänelle Annan sävyisyyttä, siisteyttä, kauneutta ja kunnollista mielenlaatua, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; mutta kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: "noh! mitä sitten muuta tarvitsee?" — näytti Juhana hämilliseltä, murahti jotakin, otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo kädet puuskassa jupisi: "Ei Jaakkoa kenenkään tarvinnut kylkeen tokaista. Hm! Eihän poika liene johonkuhun muuhun silmäänsä iskenyt?"
* * * * *
Muutamana iltana syyskuun puolivälissä v. 1710 astuskeli vanha Jaakko kiihkeästi edestakaisin pienoisessa kamarissaan; Matleena istui kamarin eteisenä olevassa pirtissä kangasta kutoen, ja Anna kehräsi. Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkosalla. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen sitä avautuvaksi ja Juhanan suopeita kasvoja ilmestyviksi esille. Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului, eikä Juhanaa vain kuulunut.
Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa, rinnalle ulottuva parta, raikas hipiä, leveät hartiat ja kirkkaat silmät tekivät arvokkaan sotilaallisen vaikutuksen, ja soturi olikin vanha Nevalainen kaikesta sydämestään. Hän rakasti hehkuvasti isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, eikä ollut se mies ukolle mieleinen, joka uhui toivottomasta tilasta. Jos joku olisi antautumisesta hiiskunut, hän varmaankin olisi saanut kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.
Jaakko asteli edestakaisin kamarissaan, kuten sanottu. Hänen levoton kopistelunsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotakin itsekseen, osoittivat hänen mietteensä joutuneiksi ikävälle tolalle.
"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän olisi likempänä! Seitsemänkymmentä vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt maailmaa ja sen menoa, mutta moista surkeutta, kehnoa petollisuutta, rahanhimoa ja leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"
Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä aimo siemauksen ja alkoi taas mitellä lattiaa.
"Onkohan mahdollista, mitä Suvantolan Aappo minulle äsken kertoi? Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa ja aina pyhäisin rukoilee Kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies saattaa yllyttää kansaa luopumaan Jumalan asettamasta esivallasta ja antautua ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen kuin pyhä mies sen tekisi, niin luodin totta maar hänen aivoihinsa lennättäisin, mikäli häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja — rovasti — onko Jumalakin nyt ruvennut meitä sortamaan?"