Näin tuumi vanhus. Samassa ovi avattiin, ja Juhana astui sisään.
Vastatulleen olisi ennemmin luullut etelän lapseksi kuin pohjolassa kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka tavallisesti olivat luonnostaan kalpeat, mutta milloin vähäinenkin mielenliikutus nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaita ja valkoinen, nenä suora, suu ikäänkuin luotu puheellaan viehättämään kuulijaa.
Juhanan oleskellessa setänsä luona oli jäykkä vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteitä melkoisesti omiensa kaltaisiksi. Jaakon innokas isänmaanrakkaus ja kiivaus maan vihollisia vastaan kyti myöskin nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä olikin. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä saarnaavan mielipiteitään, ja nuorukaisen sydän oli avoin kaikkinaisille yleville vaikutelmille.
Kun vanha Jaakko näki Juhanan, kirkastui hänen synkeä muotonsa silminnähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikeaan aikaan! Olen sinua jo kaivannut, poikani!"
"Tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin viipyneeksi tavallista kauemmin", selitti Juhana.
"Kotoseudultasi; vai niin. — Siellähän — no niin", — keskeytti Jaakko puheensa, "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka oivaltavat tunteitani. Isänmaallisen miehen pelkkä näkeminen virkistää mieltä monin verroin paremmin kuin hurskaat laverrukset välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan asettua, kun näen, että toki vielä on oikeita ihmisiä maailmassa. Poikani! Ruutia pitää olla miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka puristettaessa pemahtaa ilmaan hajuttomana savuna."
Vanhus hengähti hetkiseksi ja alotti taas:
"Olen minäkin ollut vaaran hetkellä mukana, sen tiedät. Silloin olivat asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo kulunut siitä, kun olimme Warsovan edustalla. Me tappelimme kuin jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan erilainen komento, ja itse Kaarle X matkassamme. Nykyajan sota on minusta kuin leikkiä vain, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"
Nuorukainen nyökäytti päätänsä.
"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin tulee meidän kuitenkin rakastaa tätä maata ylitse kaiken, lähinnä Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä hyvin tai huonosti. Ja ryssää vastaan me sodimme viimeiseen veripisaraan asti."