Pirtin ovea kohden kuului sillaikaa ryntäyksiä, mutta se ei myödännyt.
Äkkiä kajahti pyssynlaukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juuri kun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti
veronkantajan korvan juuritse tallin seinään.
Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toistakin laukausta. He olivat jo ehtineet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja hyökkäsi pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudoksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä rosvoja kohden ja uhkasi kähisevällä äänellä: "Vuoroin vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin ette soisi tehneenne näin."
IV
Rovasti jatkaa tointaan.
Kohta sen jälkeen kun hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään Nevalaisen luona, levisi siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri seurakuntaa. Itsekukin aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa antaisi anteeksi ja varmaankin tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa hovilaisille.
Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen käymään Nevalaisen luona. Nämä kaksi miestä eivät viime aikoina olleet eläneet aivan sovussa. Edellisen raju luonne ja vallanhalu oli jälkimäiselle varsin vastenmielinen. Olipa heidän välillänsä puoli vuotta takaperin ilmi torakin syntynyt; useat kyläläiset olivat olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta vastoinkäyminen yhdistää enemmänkin eroavaisia luonteita kuin yllämainitut, ja niin kävi nytkin. Yhteinen vihollinen on välistä parempi liittäjä kuin pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon, eikä hän erehtynytkään käsityksessään.
Päivä oli Sipolta kulunut hitaasti. Hän oli miettinyt montakin keinoa, miten kostaa hovilaisille, ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että yleinen rynnäkkö Hovilaan oli sopivin. Väkivalta oli väkivaltaa vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinkin nyt toivoa onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnettu kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat kootut, ja täten kukin saisi osaksi omansa takaisin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus, jonka perusteella voisi toivoa, etteivät he senjälkeen enää nurmeslaisia häiritsisi.
Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja onnitellut tapahtuneesta, "koska se teko oli avannut Sipon silmät ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka hankki kostoa hovilaisille", ruvettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston saavuttamiseen.
Hetken kuunneltuaan Sipon ehdotuksia muistutti Sormuinen: "Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme. Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi joutua tappiolle."
"Aivan niin", myönsi Nevalainen, "ehkä olen liian kiihtynyt. Senpävuoksi on hyvä, että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"