"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö, ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan sydämessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni niinkuin majakka kostoa kohti. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaansa ja riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaankin kavahtavat kuuntelemaan, eikö Sormuinen ole läheisyydessä.' Semmoinen on kostonhimoni: ei leimahteleva, vaan tyven ja sitkeä."
"Sinä tosiaan osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi, tulkoon se henki minuunkin! Minä olen heitä suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi minua rangaissut."
Ovi avattiin, ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka oli saanut äsken kärsiä hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonkun aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pikku omaisuuden. Hän oli erittäinkin oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.
"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja vetäisi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En maar minä rupee täällä olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme."
Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istuutua penkille ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten hovilaisille voitaisiin kostaa heidän ilkitöistään.
"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti väkivaltaa niiltä, jotka muka ovat kuninkaan käskynhaltioita näillä seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkityöntekijöille, ja sitten vasta sopii muuta ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä olisi, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi kärsiä enemmän väkivaltaa kuin toinen."
"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", pahoitteli
Sykkö. "Sillä on täysi työ sodasta."
"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi Nevalainen.
"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus oikeuteen ylipäänsä ei ollut kovin suuri.
Ulkoa kuului jalkojen kopinaa, ja sieltä tulivat Turuinen, Karjalainen sekä Samuli Ikonen.