V
Elsa.
Mäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.
Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn asuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään vähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet kaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki järjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, jota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua." Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.
Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä seuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä määrin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle kootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä viehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja neidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin varmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka — Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi Karjalan kukaksi — kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan suuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään puhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.
Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi heleästi ja suloisella äänellä:
Enpä tiedä enkä taida selkeästi selvitellä, mikä juoksi mieleheni, mikä aivohon osasi aivan ankara ajatus, — mikä syttyi syämmeheni, tuli ennen tuntematon, kun ma vuotta viisitoista olin jättänyt jälelle. — — — — — — — Tuolla sytevi syämmen peitetyissä pohjukoissa toivon tuli tuntematon, tuli outo ja tukala, jot'en saata sammutella enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti kaikki kieleni tarinat, tuonne aivoni ajatus, tuonne suosio syämmen toivon poluille pimeän, ahtahille aavistuksen, syämmelleni suruisten, syämmelleni suloisten!
Neito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.
Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan porstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.
"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut valinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti täältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja liivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen."