"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista kalleimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille seuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne."
"Suloista on saada sinut nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin aavistanut, että sinä olit niin lähellä."
Juhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.
Toista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta. Poissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.
Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.
"Muistathan, Elsa", haastoi Juhana, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien latvoja, ja etäältä kuului käen kukunta."
"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille, ja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä —"
"Sillä?" toisti Juhana.
"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", ilmaisi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa."
"Varmaankin hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.