"Ja mihin on aikomuksesi mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.
"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin tavata vanhempiani, ennenkun sota puolelta tai toiselta tekee esteen."
Seurasi äänettömyys. Vanhukset olivat alakuloisina Juhanan päätöksen johdosta.
Ja Anna? — Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enää tuskin voi muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar, aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui urhoon ja kauhistuksella sai kuulla tämän erkanevan hänen läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt vastaanottanut sanomaa Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva ylväänä ja kirkkaana kuin toivon tähti. Ja nytkö se oli sammuva? Kunpa hänellä olisi edes ollut jokukaan peruste toivoon, että Juhana hänestä piti! Mutta tämä ei ollut millään lailla osoittanut hellempää tunnetta neitoa kohtaan. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juhana kuitenkaan ollut häntä mitenkään loukannut! Ja hän oli toivonut, että heidän välinsä vielä muuttuisi, — että joku arvaamaton tapaus herättäisi nuorukaisen rinnassa vastarakkauden tunnetta.
"Sinä olet vakaa päätöksessäsi lähteä?" tiedusti vielä vanha Nevalainen.
"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivoakseni ette päätöksestäni pahastu".
"En voi sinua kieltää lähtemästä", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan kunniaksi."
Matleena teki kuten käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.
"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä, kauanko Herra enää suopi minun elää. Ehkä nyt viimeisen kerran näen sinut, poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitön. Rakasta isänmaatasi enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä. Niin häpeällisiä ne ovat, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sinun estää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeeseen. Sinun pitää estää. Ja sinä teet sen. Sen vuoksi lieneekin tuo lähdön halu sinussa syntynyt. Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi."
Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetkin huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallista suuremman arvoisia. Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotakin, mistä kukaan ei voinut saada selvää. Hän ei ollut ensinkään hyvällä tuulella. Anna hyöri korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kuin vasta puhjennut ruusu. Silloin tällöin tipahti kyynel hänen silmistään eväspussiin, ja se lohdutti Annaa, että edes jotakin muistoa hänestä joutuisi Juhanan matkaan.