* * * * *
Vihdoin käytiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä, mutta erittäinkin Anna pysyi valveilla. "En voi häntä unohtaa", valitti neito ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa pielusta vasten. "Voi, jos joku muu saa hänet omakseen! Onneton se neito, joka vie minun lemmittyni! — Mutta väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he onnellisina — ja kauan — ja kaukana minusta… Tahtoisinpa nähdä sen neidon, joka hänet voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä ahdistavista oloista."
Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan sielussa. Kun aamurusko kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana virkeänä vuoteeltaan. Hän lausui hellät hyvästit vanhuksille, joita aavisteli tuskin enää näkevänsäkään. Säälien puristi Juhana Annan kättä. Tämä näytti jotensakin reipastuneelta. — Tien haarassa kääntyi Juhana vielä katsomaan taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä: harmaapäinen, ylväs rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka tasaista luontoa Juhana piti suuressa arvossa, ja tuolla seisoi myös punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias tyttönen, kuumeisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyvistä katoavaa nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmin; hän otti lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ympäri hyvästelyksi… Vielä hetkinen, ja nuorukainen oli hävinnyt tienhaaran taakse.
II
Rovasti.
Karjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo ennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. "Ilkeyksistään ja väärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa", lausuu muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein rauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta huolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että veronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän. Itselleen oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan. Niinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.
Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta. Vihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin. Kuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi saanut kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.
Muutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan miehuutensa ijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen pukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi ulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi hopeahulkki, jossa oli luettavana omistajan nimikirjaimet P. H.
Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.
Enemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan huomiota puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se vakavuus ja maltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä alhaisemmalla henkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan. Jälkimäinen koetti vilkkain liikkein ja äänensävyänsä vaihdellen elävästi esitellä jotakin asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen katsovat silmänsä välähtelivät tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa heijastellessaan. Se vilkuttelu oli pahaenteistä, kylmää kuin päiväpaisteen kimmellys iljangolta. — Tätä miestä muuten pidettiin suuressa arvossa terävän järkensä ja myöskin varakkuutensa vuoksi, ja nurmeslaiset erittäinkin suosivat Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana ja vaarallisimpana vastustajana näillä mailla.