"Ja mitä minun saamisestani olisi hyötyä sinulle?" kysyi Sipo. "Sinä olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enää todellisesti voi sinussa herätä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole huomannut, jotta vanha vereni rupeaisi kuohumaan. Arvannet siis, että tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään mä, surua."
"Sipo Nevalainen", haastoi noita, "koska sinä noin suoraan ilmaiset ajatuksesi, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin. Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen. Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Minulla on siis kaksi kotimaata tai oikeastaan yksi, sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. — Varttuessani tuli minusta pulska tyttö, sanottiin, ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta minä en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen kauniin ja ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän ajoi minut pois kotoani, ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna, sillä hän on syypää kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä estämästä lastansa ottamasta kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. — Minä pakenin kotoani muutaman noidan luo korpeen. Siellä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikkia ihmisiä, kun kuulin, että ainoa, johon luotin, oli ollut minulle uskoton. Sittemmin kuulin, että Vilholle oli valehdeltu karanneeni korpeen ja kuolleeni siellä nälkään ja kylmään. — Noidan luona oleskelin nuoruuteni ajan ja opin hänen taitonsa. Kuollessaan hän jätti minulle omaisuutensa. En siis ole köyhä; kyllä minulla tavaraa on, vaan 'ei lisä luotaan lykkää', ja sen vuoksi olen esiintynyt köyhänä. Mutta sieluni on tuohon rahanhimoon väsynyt; se on ainiaan janonnut onnea, jonkun ihmisen rakkautta tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta: häntä peljätään. Oi, Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen päänaluseni kyynelillä kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni toistaneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämeni, ja ääni sisässäni kuiskasi minulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen tarvitsee apuasi.' Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan. Vieläpä senkin lisään, että maailma ei voi minusta mitään pahaa tai alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi kuin sen aamu ja puolipäivän aika ovat olleet."
Sitä mukaa kuin noita ehti puheessaan eteenpäin, kirkastuivat hänen kasvonsa. Sipo seisoi äänetönnä tuijottaen puhujaan.
"Älystäni voi sinulle ehkä vieläkin olla hyötyä", lopetti noita. "Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä arvoni ylenisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin onnellisena."
"Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo vastauksensa. "Olen myöskin autuuteni toivon nimessä luvannut suostua pyyntöösi. Siten luvatessani luotin varmasti siihen, että pyytäisit tavaraa palkinnoksesi. Jos olisin aavistanut, että oma vapauteni olisi pelastukseni hintana, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, että arvostelet asiaa järkevästi ja luovut tuosta naimishommasta, joka ei suinkaan tuottaisi onnellisuutta, koska se on minulle vastenmielinen. Pyydä tavaraa, ja jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sinut palkitsen."
"Tuota melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sitähän useinkin tapahtuu."
"Älä minua noin katkerasti syyttele", pyysi Sipo. "En ole sinua mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, etten vastoin tahtoani voi pakoittautua toteuttamaan pyyntöäsi."
"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi, hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.
"Sinä olet vannonut suostuvasi pyyntööni", virkkoi Horman Malla. "Tahtoisinpa nähdä, uskallatko rikkoa valasi. Silloin joudut kahden tulen väliin. Toiselta puolen uhkaa vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, pannen painoa sanoilleen, "jos et täytä valasi ehtoa, niin on loppusi surullinen, kamala — kamala — kamala!"
Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut säilyttää rohkeutensa, saadakseen Horman Mallan luopumaan vaatimuksestansa, tunsi kuinka noidan viime sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.