"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.
"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", kehoitti Sipo malttamattomasti.
Noita astui pari askelta lähemmäksi Nevalaista ja sanoi Sipoa hellästi silmäillen: "Pyyntöni on — että — minut — nait."
Nevalainen kavahti; hän ei tiennyt, pitikö hänen uskoa korviansa. Hän katseli, katseli noitaa, luullen puolittain, että joku henki oli pukeutunut tämän hahmoon ja tullut häntä pilkkaamaan.
"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö hourit vai minä?"
"Ei kumpikaan", vakuutti noita.
"Varmasti jompikumpi, ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on taistelun hyörinästä ja saamastasi kolauksesta vähän seonnut", arveli Sipo.
"Älä luule sitä", virkkoi Malla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen."
"Noita", lausui Sipo, "en ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt. Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi tavaraa; se soveltuu sinulle paremmin."
"Minä en tällä kertaa halua tavaraa, ja saanhan sitäkin, kun sinut saan", huomautti Malla.