"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan päin — tosiaankin", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukotuksen.
"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimeän läsnäolijat täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on sopiva semmoiselle rikokselle. Minä en aio puoltaa armoa, koska teko on mitä pahinta laatua", virkkoi hän, ja tuo kamala välähdys näkyi hänen katseessaan.
"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur",[1] jupisi Haerkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän katunut tekoaan?"
[1] Kukaan ymmärtäväinen ei rankaise siitä syystä, että rikos on tapahtunut, vaan jotta rikollisuutta ehkäistäisiin.
"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei katunut."
"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Haerkepaeus.
"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muilla todistuksilla saatu selville", ilmoitti Sormuinen.
"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", esitti Haerkepaeus. "Sitten ottakaamme tutkittavaksi tämä merkillinen asia. Sisaresi tulkoon silloin esiin, niin saan minä — jos suotte sen, hyvät ystävät — kuulustella häntä."
"Minä luotan täydellisesti herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi Yrjö.
"Hyvin lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta kuin kiitos olkoon Herralle tästäkin ateriasta! Osoittakoon Hän vastedeskin meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen."