SULIKKI

Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä

Kirj.

J. A. B. [J. A. BERGMAN]

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella, 1902.

I

Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais Suomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan ja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä nauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi myös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän aikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin välillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä kauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein rikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista asti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.

Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo kahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko oli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin Varsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa pakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina sitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja epäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen kirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei suinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa suhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin voittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin vaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset aikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän kehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa viimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla. Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin, semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon kuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista, joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet muka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella ja vapaasti uskontoaan harjoittaa.

Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa. Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa, että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan gottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta, uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.

Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen puoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun lähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista suurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea, harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät luottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman katseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän oli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä viidettäkymmentä. — Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen kihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi pakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin loihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon enemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa peloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin. Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja tautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt oli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi voinut täydentää.