Tämä tiistai — se oli minun "onnellisin päiväni" koko tuolla viikon kestäneellä virka-ajallani, eli oikeastaan pitäisi kai sanoa onnellisin yöni, sillä yöllä keskiviikkoa vastaan alkoi virkani.

Kohta tulin huomaamaan, että tuo "kansalliskaartin" nimi vaikutti tenhoavasti Helsingin nuorisoon. Iloisin, reippain, päättävin kasvoin alkoi poliisiasemalle, jonne olimme sijoittuneet, saapua sivistynyttä yläluokan nuorisoa, josta monet minua suuresti miellyttivät. Hauska oli nähdä sitä intoa, sitä alttiutta rohkeimpiinkin tekoihin. Rauhallisimmat ryhtyivät pyynnöstäni kansliatoimiin, hurjapäät jäivät odottamaan mahdollisesti annettavia toimia, joissa saisivat panna tarmokkuuttaan ja rohkeuttaan koetukselle. Erittäin voimakkaan ja valtavan vaikutuksen teki minuun tuo outo näky: jäseniä melkein kaikista kansankerroksista hyöri edessäni iloisessa, toverillisessa yhteistoiminnassa. Minusta tuntui kuin todenteolla uusi aika olisi syntymässä, aika ilman luokkaerotuksia, niin vilpitön ja sydämmellinen tuntui suhde olevan hienojen herrasnuorukaisten ja vakavain, ystävällisten työmiesten välillä. Näytti kuin olisi nuori polvi yhdellä iskulla repinyt vanhan, vuosisataisen eromuurin alas ja ojennetuin käsin siirtynyt työväen puolelle, joten tämän nuorison ansiota arvostelin silloin hyvin suureksi. Kaikki olivat uhrautuvaisia, rohkeita ja järjestymään valmiita, — seikka, joka ennen kaikkea antoi hyvän tulevaisuuden takeita. Sanalla sanoen: harvoin olen elämässäni tuntenut niin vilpitöntä iloa ja innostusta kuin tuona ensimäisenä virkayönäni.

Kaikki oli alussa täydellisessä sekaannuksen tilassa: pikalähettien vastaanotto ja lähettäminen, vahtipalveluksen toimittaminen, poliisitoimen suorittaminen — se kaikki oli mitä alkuperäisimmällä kannalla; eikä mistään järjestelystä tässä suhteessa voinut olla kysymystäkään, sillä juoksevien asiain tulva oli niin suuri, ettei vähintäkään aikaa jäänyt muuhun. Mutta jos aikaa olisi ollutkin, tuskinpa meistä kukaan olisi siihen edes pystynyt, sillä kukapa meistä tunsi edes poliisilaitoksen rakennusta, jossa me levittelimme itseämme sen mukaan kuin asiain paljous kasvoi, ja vallotimme huoneen huoneen perästä aivankuin uutisasukas, joka anastaa maita kuokkansa alle. Suuri vaikeus oli minulla personallisesti siinä, etten ollut eläessäni ennen nähnyt niitä henkilöitä, joiden kanssa nyt olin tullut tekemisiin. En voinut siinä kiireessä ja hälinässä edes oppia heidän nimiänsä. Sitä paitsi minulla ei ollut mitään pakottavaa valtaa kenenkään ylitse, vaan kaikki täytyi tapahtua vapaaehtoisen alistumisen, "hyväntahtoisuuden" avulla. Kansliani jäsenet tulivat ja menivät milloin hyväksi näkivät, työstä luovuttiin yhtä vapaaehtoisesti kuin oli siihen ryhdyttykin.

Näin ollen päätin minä jo kohta ensi yönä kokonaan luopua kaikista poliisilaitoksen järjestely-hankkeista entiseen malliin ja korvata järjestetyn passipalveluksen joukkojen paljoudella. Missä ennen oli yksi ainoa poliisi vahtivuoroa suorittanut, sinne nyt pantiin kymmenen.

Tämä ensi yö kului kaikessa rauhassa, ellei ota lukuun niitä monenmoisia huhuja, joita jännittynyt ja kiihottunut mielikuvitus loi ja lakkaamatta poliisiasemallemme lennätti. Toiselta puolen en voi kieltää, että ympärilleni ikäänkuin itsestään muodostunut kaarti osotti tavallaan jonkinlaista suurtakin rohkeutta, sillä kaiken aikaa uhkasi meitä se mahdollisuus, että venäläinen sotaväki olisi ottanut käsistämme järjestyksen valvomisen tehtävän, ja tunkenut meidät väkipakolla keskusasemalta, jonka aivan hyvin saattoi ajatella tapahtuvaksi kiväärinperien ja miksei pistintenkin avulla.

Keskiviikkona.

Verrattain rauhallisen yön jälkeen, jonka kuluessa taisimme kerran juoda teetäkin, vaikkei tosin nukkumisesta voinutkaan olla kysymystä, alkoi varsinainen kuuma aikamme kohta keskiviikko-aamusta varhain. Keskusasemalle alkoi tulvaamalla tulvata väkeä puhelemaan kanssani hetken vaatimuksista ja tehtävistä. Useimmilla oli tietysti "perin" tärkeätä sanottavaa, mutta oli myös paljon niitä, joilla oli "äärettömän" tärkeätä sydämmellään, ja oli yleensä tuo sana "tärkeä" melkein kaikkien meille raportteerattujen tapahtumien välttämätön atribuutti sinä viikkona. Lukemattomat olivat ne kansalaiset, jotka tulivat kertomaan, mitä he olivat kuulleet "varmalta taholta", mutta vielä useimmat olivat uutisensa saaneet "ehdottomasti varmalta taholta." Paljon oli myös niitä, jotka kävivät selittämässä minulle, kuinka vaarallista muutamien rakennusten katolle vedettyjen suomalaisten lippujen paikalleen jättäminen oikeastaan oli. Monet tulivat suoraan kysymään, josko minä ymmärsin situatsionia. Toiset vaativat minua tekemään selvää tästä situatsionista, jotta he sitten saattaisivat päättää, olinko minä sen oikein käsittänyt. Oli tosin myös niitä, jotka tulivat suoraan tiedustamaan situatsionia. "Antakaa meille avain tähän kummalliseen vyyhtiin!" —"Tiedättekö ja voitteko antaa meille selvää, mikä tämän salaisuuden lunnas-sana on?" — "Sanokaa meille suoraan ja rehellisesti koko totuus, niin me voimme rauhottua." — "Meidän täytyy saada tietää, oletteko te 'situationen vuxen', esittäkää siis peittelemättä ajatuksenne, sanokaa suoraan koko totuus, se yksin voi rauhottaa ihmisiä tällä hetkellä! Jos te sen tiedätte, niin sanokaa, totuus, totuus on ylin kaikesta!" — Tämmöisiä ohjeita sateli minulle vanhemmilta ja hienommilta herroilta. Minulta vaadittiin muun muassa takeita siihen, että minä voin hillitä näiden työmieslaumojen käytöstä, ja ettei ole suunniteltu mitään väkivallantekoja, joiden seurauksena voisi olla sekaantuminen venäläiseltä taholta. Vastasin, että kansan puolelta ei ollut mitään suunniteltu, mutta valitettavasti eräältä toiselta puolelta. "Miltä puolelta, ketkä, missä on suunniteltu?" tiuskastiin minulle. — "Siitä en voi ruveta tekemään selkoa, en voi ketään ilmiantaa, mutta olkaa varmat, että jos kaupungissa kaikki pysyy hiljaisena ja rauhallisena, niin asiat voivat ajautua myös onnellisille perille." — Ei ollut niitäkään aivan vähän, jotka kävivät ainoastaan antamassa minulle "hyviä neuvoja". Kuten sanottu, olivat "liput" useimpien huulilla: "Herran nimessä, vetäkää alas nuo liput!" Ja omituiselta näytti minusta, että ne, jotka tänä päivänä antoivat minulle näitä neuvoja, kuuluivat samaan yhteiskunta-luokkaan kuin ne, jotka eilen olivat samat liput nostaneet. Vastaukseni oli: "Minä en tällä hetkellä uskalla sitä tehdä, sillä en vielä tunne tarpeeksi yleistä mielialaa, mutta tehkää te se, minä olisin todella teille hyvin kiitollinen siitä, en ainakaan tule tekemään mitään esteitä." Jos olisin heidän puolestaan sen tehnyt, niin tuskinpa olisin voinut välttää mitä raskauttavimpia syytöksiä saman yleisön puolelta, joka nyt minulta sitä vaati; mutta siinä yleisössä ei ollut ainoatakaan sellaista uskalikkoa, joka olisi minun luvallani "isänmaan onnen nimessä" itse vetänyt liput alas, niinkuin oli ne nostanut.

Sitte oli vielä semmoisia — eikä niitäkään suinkaan vähän, — jotka kävivät minua kehottamassa luopumaan tehtävästäni siirtääkseni sen översti Gordielle. "Se olisi minun puolelta muka hienotunteisuuden vaatimus, se olisi myös yhteishyvän vaatima palvelus isänmaalle."

Yht'aikaa kuin varovaisten ja huolestuneiden joukko yhä näytti kasvavan, kasvoi toistaiseksi myös yltiöpäiden sekä lukumäärä että rohkeus. Niistä ehdotuksista, joita päivän kuluessa minulle näiden puolelta tehtiin, mainitsen tässä muutamia, joita esitettiin "erittäin tärkeinä". Kas tässä useimmin toistuvat niistä: 1) ehdotus toimenpiteistä, joiden avulla "eräs puolue" lopullisesti nolattaisiin, 2) ehdotus eräänlaisten kuvien alasottamisesta, 3) santarmien riisumisesta ja poislähettämisestä, 4) sensorien rankaisemisesta ja vangitsemisesta, 5) senaattorien käyttämisestä yleisön nähtävänä häpeä-kulkueessa pitkin katuja, 6) luterilaisen kirkon erottamisesta valtiosta, 7) pappien pidättämisestä virkatoimituksesta ja estämisestä tulemasta kirkkoon, 8) kirkon avaamisesta yleiseksi kokoushuoneeksi, 9) kaikkien yleisten rahavarain anastamisesta, 10) senaatin haltuunottamisesta, 11) vankien vapauteen päästämisestä, 12) panttitavarain ulosantamisesta pelkkää kuittia vastaan, 13) hyyrymaksujen julistamisesta ainaiseksi lakkautetuksi. Mutta riittäköön jo tätä luetteloa. Sanon vaan vielä, että aivan samassa tuokiossa kuin puheillani oli ollut joku "valtiovarain anastaja", saattoi seuraavassa tuokiossa jo esiintyä tämmöisen sanan tuoja: "Olen aivan varmalta taholta kuullut, että on olemassa suurenmoinen suunnitelma yleisten rahavarain anastamisesta, oletteko saaneet siitä vihiä?" Näihin ilmotuksiin tavallisesti vastasin: "Sula mahdottomuus, herrani, sillä olen ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin, olen erityisesti käskenyt pitää silmällä Suomen pankkia ja muita rahalaitoksia." — Asialla kävijät tavallisesti vaativat puheilleen kahden kesken, mieluummin vielä eri huoneeseen. Muutamat vaativat minulta kiven kovaan valtakirjaa, jotta olisivat saaneet muitta mutkitta panna mielihalujaan täytäntöön. Vaikka nämä radikaaliset ehdotukset tunnustaakseni useinkin saattoivat minut levottomaksi ja mieltäni pöyristytti kun ajattelin niitä seurauksia, joita moiset teot olisivat saattaneet aiheuttaa, onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoa ja purjehdin kaikkien karien ohitse niihin törmäämättä. Antamatta kieltävää tai myöntävää vastausta minä tavallisesti vaan selitin, että muka olin itse jo suunnitellut näitä samoja seikkoja ja että odotan vaan soveliasta hetkeä pannakseni aikeeni toteen kaikki yhdellä kertaa, mutta että se hetki ei vielä ollut käsillä, pakottavien asianhaarain vuoksi se oli muka lykättävä tuonnemmaksi, ja otin näiden lupaukset, ettei mihinkään valmistumattomaan tekoon ilman minua ryhdyttäisi. Tämmöisillä hätävalheilla sain hetki hetkeltä lykätyksi skandaalit tuonnemmaksi.

Mutta mainitsematta olen vielä jättänyt kokonaisen lahkon kävijöitä: ne olivat niitä, jotka aivan yksinkertaisesti tulivat — omissa asioissaan! — Niinpä eräs aviomies sanoi hänkin "tulleensa erittäin tärkeissä asioissa". Minä vein siis hänet eri huoneeseen, istuin häntä vastapäätä, ja nyt hän alkoi kertoa minulle onnettomasta avioelämästään — (istu ja pala!) — vaimonsa pahuudesta, heidän vuosikausia kestäneestä eripuraisuudestaan. Hänet sain kuitenkin suostutetuksi siihen, että hän tulee viikon perästä uudelleen puheilleni, silloin minä ratkaisen hänen avioero-asiansa, mutta että nyt estävät kiireellisemmät seikat siihen tarpeeksi syventymästä. Samassa meitä jo keskeytetään: "Herra kapteeni, täällä on eräs kansalainen äärettömän tärkeissä asioissa!" Pyrkipä kerran huoneeseen ja myös pääsi eräs tuttava, jota en ollut kymmeneen vuoteen tavannut. Hän tulee loistavin kasvoin, ojennetuin käsin: "Terve! Täälläkö sinä nyt istut! Kuka olisi luullut, että sinä kerran maailmassa istut täällä Carlstedtin ja Enehjelmin valtaistuimella! Kylläpä ovat suuria vastakohtia nuo kuvat tuossa seinällä ja sinun läsnäolosi täällä! No paneppa tupakaksi!" — Hän vetää esiin paperossikotelonsa, tarjoo, taputtaa minua olkapäälle, nauraa, sytyttää tupakkansa, ja on valmis istumaan uudelleen —turisemaan. Tarvinneeko sanoa, miltä tämmöinen minusta tuntui? Tuskin olisi merihädässä oleva voinut panna enemmän huomiota rantaan saapuneelle tutulle, joka olisi hänelle ojentanut paperossikoteloa ja sanonut: "pannaanko tupakaksi!" Lyhyeen kysymykseeni: "onko mitään muuta asiaa?" pompahti tuttavani tietysti pystyyn ja rupesi sanomaan: "No, no, ei minulla mitään sen kummempaa muuta kuin tahdoin vaan toivottaa sinulle onnea, taitaa sinulla olla vähän kiire? No voi hyvin, voi hyvin sitte!"