Työväki näytti muille kansanluokille, mihinkä se voi mennä, ja menee hätätilassa yksin, mutta se näytti samalla myöskin, että se arveluttavimmassakin asemassa voipi malttaa mielensä, ja ratkaista senkin asian yksin.
Siinä on valtapuolueilla jotakin miettimistä taistelujen väliajoiksi siksi kunnekka ehkä vielä kerran kuljetaan kapinan kuilun reunaa.
Mutta aina on ihmisiä, joita täydellisesti riittää rauhoittamaan päätelmä: eivät ne siihen mene, eiväthän ne sentään menneet viime kerrallakaan. Ja riikinviisaat ratkaisevat, että se tuskin oli niin tosissa tarkotettukaan, koska sitä ei tapahtunut. Ehkei vaaraa ollutkaan. Olenhan jo sanomalehdissä lukenut kertomuksen, että hallituksen vaali muutettiin ehdokasvaaliksi muka siitä syystä, että — perustuslaillinen puolue oli lakannut kannattamasta työväkeä.
On sekin historian kirjottamista! Asema oli kuitenkin aivan päinvastainen: joka sen päivän psykologiaa ymmärsi, se tiesi että suurimpana kiihottimena tuohon toimeen ryhtymiseen ratkaisevimmassa muodossaan oli juuri se suuttumus, jonka perustuslaillisen puolueen menettely koko viikon kestäessä oli työväestössä synnyttänyt!
Vaan minun ei ollut puhuminen siitä. Kaiketihan ylläolevat viittaukset riittävästi osottavat sen mitä olen tahtonut kertoa: missä vaarassa oltiin ja miten siitä päästiin.
Itsestään selvää on, että yllämainitun lisäksi asiaan kuului, että toimitin rauhoittavan julistuksen kaupungin venäläiselle yleisölle ja että säännöllisesti lähetin sotaväen komentajalle ja kenraalikuvernöörille raportteja järjestyksen tilasta kaupungissa, niinkuin säännöllisissä oloissa. Niinikään kävin personallisestikin niin usein kuin tarve vaati kummankin viimeksi mainitun puheilla.
Virkatoimitukseni lakkopäivinä.
Olen pitänyt tarpeellisena näin laajasti esittää käsitykseni yleisestä asemasta senvuoksi, että tämä käsitykseni on omansa paremmin kuin mikään muu selittämään toimenpiteitäni lakkoviikolla. Sillä tämän kirjotukseni tarkotus ei ole ainoastaan kevyt kuvaus vaikutelmistani ja ympärilläni sattuneista tapahtumista suurella lakkoviikolla, vaan sen täytyy — valitettavasti kyllä — olla samalla myös itsepuolustusta niitä raakoja syytöksiä ja kömpelöjä väärinkäsityksiä vastaan, jotka toimiani suuren yleisön puolelta ovat kohdanneet.
Tiistaina.
Lakkokomitean kokouksesta saattoi minut työväenyhdistyksen puheenjohtaja Perttilä, sitte kun olin asianomaisella valtakirjalla varustettu, kello 8:n ajoissa illalla poliisilaitoksen keskusasemalle, jossa esitti minulle ylioppilas Haapalaisen. Tämä oli hoitanut järjestyksenpitäjän tointa kello 6:sta asti, sillä ajatus kansalliskaartin perustamisesta oli, kuten sittemmin kuulin, jo aikasemmin, herra Luodon alotteesta pantu toimeen. Minun tullessani herra Haapalainen paraillaan kirjotteli väkeä kansalliskaartin riveihin. Minä otin vastaan toimen häneltä. Halukkaita oli niin paljon kuin suinkin ehdimme paperille merkitä.