"Kapteeni! Mistä saa dynamiittia?"
"No pojat, ammutaan hiljaa! Eihän meidän tule repiä, vaan rakentaa."
Mutta saan kuulla, että varustuksiin on ryhdytty, odotetaan vain minun lopullista määräystäni hetkestä. Ja tällä kertaa on vaara niin lähellä, että Herra Luoto ehtii paikalle hanketta ehkäisemään vain 20 minuuttia ennen kuin tykit ajavat sillalle.
Eivätkö tosiaan hankkeen puuhaajat nähneet, että, jos se tapahtui, se ehdottomasti olisi ollut sodan aihe?
Kuinka hyvänsä. Ehkä sekin olisi vielä selityksillä saatu sovitetuksi.
* * * * *
Mutta tuli sitten se päivä, jona rautatien torilla piti valittaman maalle väliaikainen hallitus. Siihen aikaan olin jo kauvan ollut asemasta varmempi, kuin alussa, jolloinka kaikki vielä oli kaaostilassa, mutta huolestutti tämä puuha sittenkin. Voin tässä kokonaan syrjäyttää kertomuksen niistä syistä, joiden nojalla lakkohallinto eräiden maaseutulaisten esityksen mukaisesti oli päättänyt julistuttaa, että lauvantaina 4 p. marraskuuta Helsingin rautatientorilla valitaan huutoäänestyksen kautta Suomen maalle väliaikainen hallitus, joka toimeenpanee yleisen kansalliskonventin kokoonkutsumisen, ja ymmärrettävästikin hoitaa kaikkea muuta hallintoa siihen saakka kun tuo kansalliskokous ehtii maan asiat pysyvästi järjestää.
Että tätä toimenpidettä ei enää mitenkään sopinut katsoa vain Suomen sisälliseksi kysymykseksi, vaan että se jo tuntuvasti kosketti maan perussuhdetta Venäjään ja hallitsijaan, oli epäilemättä työväen johtajillekin täysin selvillä. Siitä ei kysymystäkään. Mutta että sillä sittenkin tarkotettiin täyttä totta, sekin on yhtä epäilemätöntä, kuin myöskin se, että kaikki muut puolueet olivat aivan voimattomat mitään siinä suhteessa työväestön päätöksiin vaikuttamaan. Perustuslaillinen puolue tämän ymmärsi niin selvästi, että se ei enään edes yrittänyt työväestön kanssa siitä keskustelemaankaan, aktiivisen vastustuspuolueen johtokunta kuuluu laatineen jonkunlaisen selityksen, että asiaa harkittuaan havaitsee puolue, ettei sillä sittenkään ole aseita riittävästi ryhtyäkseen sotaan Venäjää vastaan, ja vanhain suomenmielisten puolelta oli itse valtioneuvos Danielson saapunut varoittamaan. Mutta kaikkein muiden puolueiden irtautuminen ei työväkeä taivuttanut. Muut eivät uskaltaneet antautua keskustelemaankaan niin vaarallisesta asiasta; ainoastaan hra Danielson, nähdessään että työväki oli päättänyt tämän askeleen ottaa, oli ryhtynyt asiata käytännöllisesti käsittelemään. Vanhain suomenmielisten puolue seuraavana aamuna kirjallisissa julistuksissa esitti keinon aseman selvittämiseksi; mutta sillä hetkellä ei muilla julistuksilla ollut mitään merkitystä kuin niillä, jotka annettiin lakkohallinnon taikka minun nimessäni. Minkäverran se lopulta vaikutti lakkohallinnon päätöksen muuttamiseen, en myöskään tiedä. Muistan ainoastaan, että kohta nähdessäni asiain kehittyvän sille kannalle, joka olisi yhdenveroinen kapinajulistuksen kanssa ja pakottaisi venäläiset käyttämään aseita, katsoin velvollisuudekseni — en suinkaan töykeästi asettua jyrkkään vastarintaan, joka vain olisi rikkonut työväestön rivit, vaan käsitellä kysymystä järjestyksenpitoasiana, antamalla sille se muoto, että ainakin varsinainen kapinajulistuksen leima vältettäisiin. Siihen lakkohallinto suostui, ja minä levitytin kaupungille julistuksia, että lakkohallituksen vaali alistetaan Hallitsijan vahvistettavaksi.
Se auttoi. Vaali tapahtui ja jo vannottiin, mutta kanuunat olivat vaiti.
Jännitysten ohimentyä on jälkeenpäin mukavassa rauhassa helppo pakista, arvella ja arvostella mitä tahansa. Mutta tokkohan kukaan, joka noina päivinä Helsingissä oli mukana ja hiukan jotakin ymmärsi, jäi ymmärtämättä, että me tuon tuostakin olimme asemassa, jonka kautta suorastaan vaadimme venäläisiä ampumaan, ja että viimeksi mainitsemani hetki niistä kaikista oli arveluttavin, vaara niin ilmeinen, että kaikki riippui hiuskarvasta.