Kun siis tästä onnettomasta sähköjutusta oli näin päästy selville, jäi yleisöön sittekin se luulo, että Helsingin pommitus oli yöllä alkava. Nähtävästi sitä luuloa piti vireillä osaltaan sekin seikka, että Tuusulassa majaileva tykkiväki sai vapaasti kulkea Helsinkiin ja kaikki puolustustoimet, yksin "sillan räjähdystäkin", meidän puolelta tarmokkaasti estettiin. Aseman ollessa jo kauan sitte selvänä kävi minun puheillani vielä monta henkilöä kehottamassa ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin pommituksen ehkäisemiseksi. Eräskin sanoi minulle seuraavat kovat sanat: "Kuinka teillä on otsaa istua levollisena täällä, kun sellainen vaara uhkaa kaupunkiamme!"
Vaikken mitenkään voinut uskoa pommituksen mahdollisuuteen, päätin kuitenkin siltä varalta että joku asianhaara olisi todella jotenkin jäänyt tietooni tulematta, lähteä kenraalikuvernöörin palatsiin. Otin ylioppilas Toikan kumppanikseni. Tässä sivumennen huomautettakoon, etten kertaakaan käynyt venäläisten viranomaisten luona ilman venäjän kielen taitavaa seuraajaa, joten kaikki puheeni ja toimenpiteeni näiden luona ovat päivän valossa ja todistettavissa. Kenraalikuvernöörin asunnolla meitä otti vastaan översti Lvovskij, joka kohta kysyi tahdommeko keskustella kenraalikuvernöörin itsensä kanssa. Tähän vastasin, etten mitenkään tahtonut vaivata ruhtinasta, jos översti luulee voivansa saattaa perille keskustelumme sisällyksen. Minulle oli tämmöinen keskustelutapa mukavampikin, koskapa arvelin mahdolliseksi, että minun, tämmöisen "laittomasti asetetun" järjestyksen valvojan ilmestyminen korkeimman-vallan edustajan puheille olisi saattanut suuressa määrin vaikeuttaa suorapuheista keskustelua hänen itsensä kanssa. Nyt aloin minä kautta rantain selitellä överstille aseman vaaran-alaisuutta, kun oli liikkeellä kaikenmoisia kiihottavia huhuja muka Venäjän uhkaavista hankkeista kaupungin asujamistoa vastaan. Pidin samalla tarpeellisena huomauttaa itse puolestani varmasti uskovani siihen, ettei venäläisten asema nykyhetkellä mitenkään ollut sellainen, että se olisi antanut aihetta pommituksen pelkoon, vaan että nuo huhut olivat ehkä saaneet alkunsa pahansuopain ihmisten suusta, jotka mahdollisesti tulisivat kalastamaan sameassa vedessä. Vielä mainitsin että jos venäläisen sotaväen puolelta ilman syytä ryhdyttäisiin tarpeettomiin ja julmiin toimenpiteisiin niin tuo sytyttäisi sellaisen liekin, ympäri koko Suomea, joka ei enää olisi mitenkään sammutettavissa. Esitykseeni översti heti vastasi voivansa antaa kunniasanansa pantiksi siitä, ettei ruhtinaalla, Suomen korkeimmalla sotilasvallan edustajalla, ollut vähintäkään aihetta agressiivisiin toimenpiteisiin muussa kuin siinä tapauksessa, että suomalaiset itse hyökkäisivät sotaväen kimppuun. Tämän ilmotuksen saatuani tein vielä muutamia kysymyksiä sen johdosta, että mahdollisesti saattaisi syntyä selkkauksia yksityisten sotilaspatrullien ja kaupungin väestön kesken, johon översti vastasi! "Olkaa aivan huoleti, ruhtinas käsittää mainiosti mikä kahakka on yksityistä laatua ja millä voidaan katsoa olevan suurempaa kantavuutta, jälkimäisellä ymmärretään ainoastaan sitä tapausta että venäläisen sotaväen kimppuun hyökätään järjestelmällisesti." "Herra översti siis", jatkoin minä, "vakuuttaa, ettei tulla panemaan mitään merkitystä, vaikkakin sellainen valitettava tapaus sattuisi, että esimerkiksi joku yksityinen sotamies tai joku siviili henkilö väkivaltaisella tavalla tulisi jossain kahakassa menettämään henkensä, seikka, joka tämmöisenä aikana, kun ihmiset sekä epäilevät että pelkäävät toisiansa, voi olettaa mahdolliseksi, koskapa yksityisiä murhia 'laillisinakin aikoina' — kuten herra överstille on tunnettu — saattaa tapahtua." Tietysti, tietysti, vakuutti översti Lvovskij ja lisäsi vieläkin, että hallituksen taholta ei tarvitse mitään pahaa odottaa. Sen jälkeen minä vielä pyysin, että jos mahdollista niin koetettaisiin välttää sotilasvahtien liikkumista kaupungilla, mikä mahdollisesti saattaisi aiheuttaa ikävyyksiä. Tähän pyyntöön suostuttiin asianomaisella taholla ilman mitään ehtoja, ja mainitsen minä tästä asiasta kumotakseni sen kaupungissa liikkuneen huhun että kenraalikuvernööri olisi muka tuon lupauksen antanut ehdolla että kansalliskaarti olisi itse astunut hänen henkivartijoikseen. Että todella kenraalikuvernöörin asunnon seutua eristimme, emmekä sen ympärillä oleville kaduille yleisöä päästäneet, niin se tapahtui kokonaan omasta alotteestamme ja yksinomaisessa tarkotuksessa estää edellisen illan tapahtumia uudistumasta, joissa noin 40 henkilöä ruhjoutui ja vikaantui. Myös oli tarkotuksemme estää yltiöpäiden jatkuvia yrityksiä vetää kenraalikuvernöörinkin asunnon katolta venäläinen lippu alas ja pystyttää sijalle suomalainen. Viimeiset sanani översti Lvovskille olivat: Jos niin on kuin herra översti sanoo — eikä minulla ole vähintäkään syytä sitä epäillä — niin voin minä puolestani tällä hetkellä vakuuttaa teille, ettei suomalaisten puolelta tule tapahtumaan mitään ankarampaa häiriötä. Tähän översti Lvovski sanoi liikutettuna: Te siis luulette todella voivanne sitä vakuuttaa? Minä vastasin: Olen asiasta varma, ellei vaan minun toimintaani tulla häiritsemään. Översti läksi nyt yläkertaan tekemään kenraalikuvernöörille selkoa keskustelustamme. Jonkun ajan kuluttua hän palasi kysymään oliko minulla mahdollisesti vielä jotain lisättävää, johon minä vastasin että olin sanottavani sanonut. Överstin koko olemuksesta näin, että se minkä hän oli luvannut oli todenteolla tarkotettu. Ja me läksimme tyytyväisinä pois.
Keskusasemalle ilmotin kohta muutamille läheisilleni keskustelun tuloksen ja sanoin että nyt olin saanut varmuutta siihen mitä oikeastaan kaiken aikaa olin varmaksi otaksunut. Kuinka todella olisin saattanut istua rauhallisena keskusasemalla odottamassa synnyinkaupunkini pommitusta; johon pelkkä ajatus siitä kauhun tuskasta, mikä sellaisissa tilaisuuksissa esimerkiksi synnytyskipuja kärsivät vaimot tai kuoleman kanssa kamppailevat ja yleensä tautivuoteella olevat ihmiset saavat kokea, ajatus siitä, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas räjähtävien pommien keskelle; ja pelkkä ajatuskin olisi pitänyt minua pöyristyttää ja herättää minussa levottomuutta. Jos olisin tämmöisiä hirmuja edes vähimmässä määrässä pitänyt mahdollisena, saattaako kukaan uskoa, että olisin voinut jäädä paikoilleni istumaan, edes lakko-komiteallekaan pelkoani ilmaisematta ja varottamatta?! Ei, vaan olisin minä kaiketi vaikka rukoilemalla rukoillut kaikkia niitä ihmisiä, joista onnettomuuden ehkäiseminen olisi riippunut, ryhtymään kaikkiin heille mahdollisiin toimiin. Kun en minä mitään tällaista tehnyt, vaan todella istuin rauhallisena paikallani, täytyi minulla tietysti olla hyvin varma vakuutus pommitus-huhujen perättömyydestä. Ja rauhallisuuteni ainoa tarkotus oli vaikuttaa rauhottavasti myös ympäristööni.
Nämät tärkeät rauhottamisen tehtävät minun kuitenkin oli jättäminen muille ja käyttäminen tätä turvan tunnetta vihdoin voidakseni vastaisten mahdollisten ponnistusten varalle koota uusia ruumiillisia voimia. Läksin kotiin levähtääkseni jonkun tunnin kuluessa. Mutta tuskin olin päässyt kotiin ja heittäytynyt pitkäkseni kun oveni taakse ilmestyi herra, joka soitti kelloa ja ilmotti minua vaadittavan viipymättä "erittäin tärkeissä asioissa" saapumaan pankkitirehtööri Norrménin asuntoon. Minä koetin tiedustella mikä se erittäin tärkeä asia oli, mutta lähetti ei sanonut siitä tietävänsä muuta kuin että asia oli "erittäin tärkeä".
Koska minun oli mahdoton tietää mitä odottamatonta oli saattanut tapahtua, lähdin vaikkakin puolikuolleena lähetin seurassa liikkeelle. Olen minä ollut vaikeissa manöövereissä, olen öitä valvonut sateessa ja kuurassa ja viikkokausia kenttäpalvelusta suorittanut ja voinpa ilman ylpeyttä sanoa, etten ole ollut kaikkien huonompia kestämään vaivoja ja väsymyksiä, mutta näin läpiväsynyt, sairaaksi asti nääntynyt en ole vielä koskaan ollut. Äidit, jotka valvovat kuolevien lastensa vuoteen ääressä voivat jotenkin samaa tuntea.
No niin. Ajoimme siis kiesirattailla Katajanokalle. Kauppatoria myöten ajaessamme venäläisten sotalaivain heijastimet voimakkaasti valaisivat kaupunkia, jolloin huomautin vieruskumppanilleni, että tuo oli mahtavanlainen ilotulitus. Hän vastasi: Saammepa nähdä millä se päättyy. Silloin jo ymmärsin että retkemme oli yhteydessä tuon saman painajaisen kanssa, josta olen edellisessä pitkältä puhunut. Päästyämme perille emme kuitenkaan tavanneetkaan pankkitirehtööriä hänen asunnossaan, vaan neuvottiin meitä lähtemään parooni Salzan luo, joka asui Uudenmaan kasarmissa. Täällä minut saatettiin etehisten ja käytävien läpi erääseen vastaanottohuoneeseen, jonne mentäessä muuan kapteeni, jolla näkyi olevan harmaita täpliä päässä sanoi: "Tekisi mieleni antaa vasten naamaa!" En tiedä ketä hän tällä tarkotti, itseäänkö vai ketä muuta. Vastaanottohuoneessa näin kenraalimajori Preshentzovin, rouva Grotenfeltin, översti G. Gadolinin, erään kaartin luutnantin, jota sanottiin Spåreksi sekä muistaakseni samaisen kapteenin, joka oli itsekseen puhunut naamaan lyömisestä. Myös muistelen huoneessa olleen erään kasakka-överstin, mutta sitä en voi varmuudella sanoa. Salzaa itseänsä en ollenkaan nähnyt. Päähenkilöinä keskusteluissa esiintyivät yllä mainitut Preshentzov, översti Gadolin sekä rouva Grotenfelt. Tästä keskustelusta en kuitenkaan tahdo kertoa muuta kuin että kysymys oli kun olikin yksinomaan tuosta pelätystä yhteentörmäyksestä, jonka vuoksi minä en muistaakseni lausunut täällä halkaistua sanaakaan, minulla kun oli, kuten edellisestä näkyy oma tietoni ja oma vakaumukseni asiasta.
Torstaina.
Eipä keskusasema torstainakaan jäänyt yleisön puolelta unohdukseen, joskaan väkeä ei käynyt juuri yhtä paljon kuin edellisinä päivinä. Itsestään selvää on myös, että eilisen pommituskauhun jälkeen kaikki yltiöpäiset ehdotukset olivat peräti vaijenneet. Nytpä siis arvelinkin sopivan hetken tulleen jolloin saattoi vaaratta vedättää alas kaikki nuo pommituskauhua herättäneet liput. Nyt en tarvinnut myös pelätä, että kukaan olisi selittänyt tekoni epäisänmaalliseksi. Pyysin siis ylioppilas Haapalaisen viipymättä ryhtymään tähän toimenpiteeseen. Epäilemätöntä on, että venäläinen yleisö ja etenkin sotaväki suuressa määrin rauhottui tämän toimenpiteen johdosta. Muutamat kaunosielut lienevät pitäneet toimenpidettä todella epäisänmaallisena ja siitä pahastuneet, mutta tuleehan muistaa, ettei lippua ole koskaan tapana nostaa ennen kuin kaupunki on varmasti ja lopullisesti vallotettu. Lohduttakoon siis heitä tässä se tieto, että he puolestaan olivat menetelleet urhoollisemmin kuin itse kenraali Nogi, joka vasta useampia päiviä Port Arturin vallotuksen jälkeen nosti valtakuntansa lipun sen muureille. —Tänä päivänä rupesivat muuten myös ensimäiset ylioppilas-avustajani jättämään minut. Lähetystö saapui ilmottamaan, että nämä ylioppilaat eivät voi enää jatkaa yhteistoimintaa minun päällikkyyteni alaisena. Lähetystölle lausuin syvän valitukseni sen johdosta, että olin apuvoimani menettänyt, ja pyysin heitä ainoastaan saattamaan perille tervehdykseni ja kiitokseni heidän avustuksestaan. Mitään varsinaista syytä luopumiseensa he eivät tuonneet esille, en minä myöskään itse tiennyt millään lailla pahottaneeni heidän mieltään. Kaikissa tapauksissa heidän lähdettyä alkoivat kansliatoimet tuntuvalla tavalla ontua, jonka vuoksi pyysin apulaisiani ylioppilas Haapalaista, Mannerstamia y.m. kaikin mokomin toimimaan siihen suuntaan, että mitä pikemmin saisi harvenneet rivimme jälleen täytetyiksi. Kaikeksi onneksi rupesikin torstai-illalla entisten lisäksi saapumaan sosiaalidemokraatisia aineksia ylioppilaspiireistä, jopa oppineita yliopiston miehiäkin, ja nyt alkoi tuo melkein jo pysähtynyt kansliakoneisto entistä vielä virkeämmin toimia. Kansliatointen järjestäminen tuli hiukan kehittyneemmälle kannalle, ja jäi erittäinkin herrain insinööri Severi Alanteen, maisteri Ailion, herrain Pertti Hämäläisen, Väinö Hakkilan ynnä joidenkuiden muiden huoleksi. Insinööri Alanne sai sitä paitsi tehtäväkseen panna kuntoon keskusasemalla löytyvän kirjapainon ja toimittaa sen käyttämiseen tarvittavat ammattimiehet.
Muuten kului torstaipäivä edelliseen päivään verraten jotenkin levollisesti.
Niinkuin jokaisella päivällä oli oma tunnussanansa kaartin keskuudessa, niin myös jokaisen päivän huhujen ja ryövärijuttujen seassa oli aina joku päähuhu, joka sille päivälle antoi leimansa ja värinsä. Tämmöinen mahtihuhu syntyi aina pimeän laskeuduttua kaupungin yli, eli siis aikana, jolloin mieli herkistyy ja rupeaa helposti näkemään kummituksia. Luonnollinen yön pimeys loihti epätietoisuuden ja salaperäisyyden pimeästä, joka mielissä vallitsi, ihmeellisiä tapausten aaveita, jotka se varusti sadun siivillä. Tuossa yhdeksän ja kymmenen välillä alkoi toinen kulkuvahti toisensa perästä saapua ilmottamaan: "Herra kapteeni, kerrotaan että tänä yönä tulee kaksi taloa räjäytettäviksi!" — Mikä toinen näistä taloista oli sitä ei tiedetty, mutta toinen oli tietysti keskusaseman rakennus. Jo tulee uusi kulkuvahti uudella ilmotuksella, joka kuulostaa jo aivan varmalta: on päästy perille siitä että "santarmit tulevat räjäyttämään keskusaseman ilmaan!" Myöhempään yöllä lennätetään meille huhu, että aamuyöstä on aikomus sytyttää kaupunki useista kohdista yht'aikaa palamaan. Minä tavallisesti käskin ryhtyä mitä tarkimpaan järjestyksen silmälläpitoon, vaikken omasta puolestani pannutkaan juuri mitään uskoa huhuihin. Muuten oli huhuilla kyllä hyvätkin puolensa, sillä niiden avulla saatoin erinomaisella tavalla kiihottaa vapaaehtoista kaartia yhä kasvaviin voimainponnistuksiin järjestyksen ylläpitämiseen, joka muuten olisi tehoisan toiminnan puutteessa saattanut tositarpeen tullessa osottautua laimenneeksi. Tämmöisiä tositarpeita järjestyksen valvomiseen antautuneiden voimien käyttämiseen olisi kylläkin saattanut minä hetkenä hyvänsä ilmaantua. Ajatelkaamme esimerkiksi, että olisi todella puhjennut joku suurempi tulipalo. Se olisi niinä aikoina mitä hirvittävimmässä määrin voinut pelästyttää kaupungin asukkaita, koska sille olisi tietysti heti annettu joku valtiollinen merkitys. Mitkä muut satunnaisuudet tahansa olisivat voineet herättää arveluttavia paniikkeja, tai saada väenkokouksia syntymään. Näidenpä mahdollisuuksien varalta oli perin tärkeätä pitkin yötä pitää miehistöä mitä valppaimmassa toimintahalussa, jopa hienossa kiihotuksessa. Samalla terotettiin miehistön mieleen, ettei se saa missään tapauksessa menettää mielenmalttia vaikka sattuisi mimmoisia onnettomuuden kohtauksia tahansa, vaan että oli estäminen väen kokoontumisia yhteen paikkaan ja myös, ettei ole levitettävä mitään huhuja ennen kuin niistä oli keskusasemalle ensimäinen tieto annettu.