Tänään vihdoin onnistui herra Haapalaisen ja vasta mainittujen herrain järjestää poliisikamarin kansliatyöt tyydyttävämmälle kannalle. He jakoivat kaupungin poliisipiireihin, jopa laativat ehdotuksen säännölliseksi poliisijärjestöksi, joka ehdotus sittemmin painettiin keskusasemalla olevassa kirjapainossa, mutta jääköön sen sisältö tässä tarkemmin esittämättä. Kaupungin jakaminen sopiviin poliisipiireihin helpotti suuressa määrin kansalliskaartin tehtäviä, koskapa nyt miehistön vahtipalvelus järjestettiin heidän omia asuinpaikkojansa silmällä pitäen, ja he niinmuodoin pääsivät paikalleen paljon vähemmällä kävelyllä.
Jos minun kertomuksestani tältä perjantaipäivältä nyt tulee siihen käsitykseen, että elämä poliisiasemalla jo oli hiljennyt ja että asioilla kävijöitä ei enää näkynyt, niin olisi suuri erehdys, mutta mainitsematta ne jäivät ainoastaan sen vuoksi, ettei ne sanottavasti eroa edellisen päivän asioista ja kävijöistä. Erityistä mainitsemista ansaitsee ehkä kolmen soittotaiteilijan käynti keskusasemalla perjantai-illalla. He toivat mukanaan Viipurista saapuneen sähkösanoman, joka kertoi, että venäläiset sotaväen osastot olivat siellä anastaneet haltuunsa rautatieaseman ja muutamia muita yleisiä laitoksia. Tämän ilmotuksen silminnähtävä tarkotus oli osottaa meille, että siis Helsingissäkin sellaisen vaaran mahdollisuus oli tarjona. Tiedonanto itsessään oli oikea, ja olimme me jo aikasemmin saaneet sen käsiimme niin hyvin mitä tulee Viipurin tapahtumiin kuin myös tapahtumiin Turussa ja muualla Suomessa. Mutta me olimme katsoneet tavattoman tärkeäksi pitää näitä toistaiseksi yksinomaan keskusaseman tietoina, koska ne yleisöön levinneinä, olisivat olleet omiaan tekemään ihmiset vieläkin enemmän rauhattomiksi, meidän ollessamme voimattomat mitenkään vaikuttamaan tapahtumiin ulkopuolella Helsinkiä ja siis mieliä rauhottamaan. Siinä syy miksi käyttäydyimme näitä taiteilijoita kohtaan niinkuin emme olisi ottaneet uskoaksemme koko asiaa. Tätä salaperäisyyttä en kadu ollenkaan, vaan oli se ehdottomasti tarpeen vaatima jopa välttämätönkin. Vielä saapui keskusasemalle Porvoon kaupungista pormestari ja muuan kirkkoherra kertomaan siellä tapahtuneista pommiräjähdyksistä, ja näytti tarkotus olleen kuvata meille siellä vallitsevan terrorismin hirmua. Meidän oli kuitenkin vastaaminen että tällaisiin kertomuksiin ei voida nyt panna mitään painoa, koskapa tällä hetkellä on muuallakin Suomessa jos jotakin tapahtunut. Näitä tapauksia en kuitenkaan ilmaissut. Turun selkkaukset olivat, kuten mainitsin alusta asti meidän tiedossamme ja saimme me ne yleisöltä onnellisesti salatuiksi.
Sanomattoman uupumukseni vuoksi pyysin lakkokomitealta, että minulle annettaisiin yöksi pari apulaista, ja tämä pyyntöni täytettiin. Minä sain avukseni herrat Hällebergin ja Karjalaisen, jonka jälkeen pääsin ensi kerran tilaisuuteen nukkumaan koko yön ajan. Kuitenkaan en enää uskaltanut yönkään ajaksi jättää keskusasemaa, vaan yövyin sinne.
Lauantaina.
Tämä oli nyt se kuuluisa "väliaikaisen hallituksen" päivä, ja ehkä samalla koko tämän sähköisen viikon sähköisin päivä. Keskusasema muuttui markkinapaikaksi, jonka vertaista tuskin mitkään markkinat voivat nähtäväksi tarjota. Minua sanan täydellisessä merkityksessä riistettiin eri suunnille samalla kuin korviini eri tahoilta huudettiin yht'aikaa mitä vastakkaimpia neuvoja, uhkauksia, käskyjä, rukouksia, herjauksia: — "Poistukaa heti asemaltanne niin kauan kun vielä täältä hengissä pääsette!" — "Tokko nyt vihdoinkin huomaatte kuinka kypsymätön te olette asemaanne!" — "Joko älyätte ettette te voi johtaa tätä kansan liikettä!" — "Herra kapteeni, tämmöisessä asiassa ei saa asettaa turhamaista itserakkautta kansan etua ylemmäksi!" — "Te ette siis vieläkään huomaa, että teidän sijallanne olisi toisen miehen oltava täällä?" — "Sanokaa toki, mitä herran nimessä te aiotte tehdä nyt kun on enää vaan hetkistä kysymys, ettekö aio toimia?" — (Ystävän ääni:) "Mitä helvettiä sinä annat tuon joukon reuhata tuolla torilla, hajota se!" — "Johan me olemme saaneet kaikki mitä olemme pyytäneet, vieläpä enemmänkin; mitä te siis vielä tahdotte?" — Ja olkoon tässä vielä mainittu erään vanhan aatelismiehen esiintyminen keskusasemalla. Hän on minun tuttujani entisiltä upseeriajoilta. — "Kuuleppas, hyvä veli, tulehan tänne, minun on kahden kesken puhuttava sinulle sangen tärkeitä asioita, yksi minutti vaan, veliseni, yksi minutti! No niin, enpä olisi ikinä uskonut sinun koskaan maailmassa joutuvan tällaiseen asemaan, mutta en kuitenkaan tahdo sanoa, ettet sinä olisi aivan paikallasi täällä." Ja kohteliaasti kumartaen hän tuli pääasiaan: "Minä olen ensimäinen, joka olen valmis luopumaan kaikista aatelisoikeuksistani, sillä tunnustan ne vääriksi, eikä siinä kyllä, vaan olen vakuutettu että samoin on menettelevä koko aatelisto ja kaikki muut, joilla on etuoikeuksia! Mutta sinun tulee nyt myöskin työväen luottamusmiehenä lausua totuuden sana ja toimia niinkuin omatuntosi vaatii. Minä tiedän että sinä käsität tämän hetken tärkeyden!" — Ja taas kohteliaasti ja merkitsevästi kumartuen hän poistui.
Vihdoin, voimatta enää kuunnella tätä neuvojen tulvaa, läksin kuin läksinkin parin oppineen henkilön seuraamana "pelastamaan isänmaata" — parooni Salzan luo. Parooni näytti hyvin hämmästyneeltä eikä tuntunut edes ymmärtävän mistä oli kysymys. Hän vaan vakuutti tuota samaa mistä minulle oli jo ennenkin annettu tieto, että nimittäin venäläinen sotaväki on toimiva vasta silloin kun sen kimppuun välittömästi hyökätään.
Tuntia myöhemmin kävivät ylioppilaat Haapalainen ja J. Peräläinen kaupungin valtuuston lähetystön ja översti Gordien kanssa samassa tarkotuksessa parooni Salzan puheilla. Näille oli parooni antanut saman vakuutuksen kuin minullekin. Muuten näyttivät eräät korkeat viranomaiset olevan aivankuin jonkinlaisessa ahdistuksen tilassa näiden loppumattomien asiallakävijäin keskellä. Innokkaammat kävijöistä suorastaan asuivat heidän luonansa, arvellen kai, että sinä hetkenä, kun he luopuvat vahtivuorostaan, alkavat kanuunat auttamattomasti jyristä tuon onnettoman väliaikaisen hallituksen vuoksi. Täytyypä toki minunkin myöntää, etten aivan levollisin silmin katsonut tämän jutun kehittymistä, mutta minussa oli jonkinlainen rauhottava vakuutus siitä, että tämmöisiä asioita hallitsevat jonkinlaiset meistä ja meidän toimenpiteistämme riippumattomat luonnonlait, joiden kehittymistä ei auta muu kuin koreasti odottaa, kuten kemistin on maltillisesti odottaminen ainesten käymistilan päättymistä. Ihmisten ajatusten kypsyminen jossakin äkkiarvaamattomassa kysymyksessä vaatii yhtä välttämättömästi aikansa, yleisön täytyy saada rauhassa harkita, eikä ole suinkaan viisasta koettaa tuota välttämätöntä aikaa siltä lyhentää tai viivyttää minkäänlaisilla kehotuksilla tai pakkokeinoilla. Mitä vapaampana kaikista häiriöistä tuo kemiallinen prosessi saa tapahtua sitä sopivampana aikana aiottu sekotus on valmiina. Tai sanonko toisen vertauksen? Niinkuin omena ei ennen kypsymistänsä syliin putoa, vaikka kymmenet ihmiset sitä polvillaan rukoilisivat, niin ei tällaisessakaan tapauksessa mitkään rukoukset ja mahtikäskyt auta. Omena putoo silloin kuin se on kypsä.
Ja niinpä kävikin. Aivan itsestään selvisi tuo niin suurta levottomuutta herättänyt kysymys väliaikaisen hallituksen alistamisesta hallitsijan hyväksyttäväksi, ja jo kello kahden aikaan päivällä olin tilaisuudessa levittämään seuraavaa ilmoitusta:
Julkaisu N:o 5.
Kansalaiset!