Esityksemme tuli valmiiksi vasta hiukan yli 9, joten me emme ehtineet yllämainitulle laiturille ennenkuin vähää ennen 10. Lähetystömme oli kolmimiehinen ja kuului siihen S. Hellsten, Leppänen, ylioppilas Toikka ja minä. Laskeuduimme peräkannen alihyttiin odottelemaan lähtöä. Istuimme odotimme; — mutta eipä siitä lähdöstä näkynyt tulevankaan mitään.

Noin puolen tuntia turhaan odoteltuamme, astuu vihdoin sisään mies jättäen oven jälkeensä auki. Hänen levä-peräisestä, ja röyhkeän varmasta esiintymisestään päätin hänet laivan kapteeniksi ja kapteeniksi siis häntä puhutellen käännyin nyt hänen puoleensa kysymyksellä milloin laiva lähtee laiturilta. — Vaikka kello oli silloin jo noin 1/2 11, arveli mies, että ilma on vielä liian sumuinen ja pimeä (mitään sumua en minä ainakaan voinut huomata), ja että muka täytyy odottaa noin tunnin ajan jotta tulisi vähän valoisampi.

Kun nyt jokaiselle — ja erittäin laivan kapteenille — pitäisi olla selvänä se yleinen havainto, että yö yhä pimenee 12:een käydessä, vieläpä hiukan ylikin, tuntui tämä hänen vastauksensa minusta enemmän kuin kummalliselta. Luultavasti itse kapteenikin piti tätä viivyttelemisen tekosyytä liian kouraantuntuvana, koska hän rupesi sopertelemaan merkillisiä juttuja joistakin lakoista, joihin muka hänen koneväkensä olisi ryhtynyt. Huomattuani kaikki nämä vastaukset pelkiksi verukkeiksi, koetin varovasti päästä varmuuteen siitä, oliko miehellä lainkaan aikomus viedä meitä määräpaikkaan. Kysyin muunmuassa kuinka kaukana "Slava" oli täältä. "Yhdeksän tunnin retkellä", oli vastaus. Kummastusta osottamatta kysyin nyt milloin "Slava" oli niin pitkälle taipaleelle lähtenyt, johon sain vastaukseksi, ettei "Slava" ole koskaan minnekään lähtenyt, vaan se on aina kiinteästi pysynyt paikallaan. Silloin minä viittasin luotsitirehtörin kutsuun ja huomautin, että tässä siis oli kysymys hänen päällikkönsä antamasta määräyksestä eikä minkäänmoisista ilveilyistä. Laivamies tokasi tähän: "Sjöman ei ole minun päällikköni, minä otan käskyt vastaan ainoastaan omalta päälliköltäni." Kun ottaa lukuun, että tällaisen pikku laivan kapteeni suhtautuu luotsitirehtöriin jotenkin niinkuin nimismies kuvernööriin, niin käsittää varsin hyvin mistä tässä oli kysymys. Annoin hänen nyt ymmärtää sen, minkä hänen jo itsensäkin täytyi ymmärtää, että aikomukseni ei tällä kertaa voinut olla lähteä yhdeksäntuntiselle retkelle, vaan ainoastaan Kronbergin selälle, jossa pansarilaiva "Slava" oli ankkurissa ja että meidän oli viipymättä tapaaminen kenraalikuvernööriä sanotulla laivalla. Kapteeni ei sanonut tietävänsä missä kenraalikuvernööri on, eikä myös tietävänsä mitään pansarilaiva "Slavasta". Hän tiesi ainoastaan että Kotkan kaupungin edustalla on Slava niminen fortti (pikku linnoitus). Ilveily alkoi olla jo kyllin selvää. Niin vaatimattomassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö kuin pikku höyrylaiva "Ahkeran" kapteeni ei olisi koskaan uskaltanut menetellä niin kuin hän menetteli, ellei hänellä olisi ollut selkänojaa joltakin taatulta taholta. Tahtomatta tässä ketään mieskohtaisesti syyttää ja erityisesti mainiten, että luotsitirehtöri Sjöman myöhemmin kävi personallisesti keskusasemalla asiasta pahottelemassa, täytyy minun kuitenkin pysyä siinä käsityksessä, että olimme kuin olimmekin jonkinlaisen tahallisen ilveilyn esineeksi joutuneet; siitä käsityksestä en tule koskaan luopumaan. Selvää siis oli, että meiltä sinä iltana kaikin mokomin tahdottiin riistää pääsy "Slavalle".

Vaikka nyt saatoimme hyvin arvata, että se tärkeä neuvottelu, oli tämän viivyttelyn tähden jo ollut ja mennyt, päätimme kuitenkin hinnalla millä hyvänsä vielä tänä yönä päästä panssarilaiva "Slavalle", sillä olihan meillä myös omaa asiaa sinne. Olihan työväestölle annettu varma lupaus, että lähetystö on juuri sinä iltana käyvä kenraalikuvernöörin puheilla, eivätkä mitkään viipymisen syyt olisi näin perin tärkeässä asiassa näyttäneet työväen silmissä kyllin päteviltä — ja täydellä syyllä. Kehotin siis tovereitani kiirehtimään takasin keskusasemalle ja siellä pyysin ylioppilas Haapalaista ylioppilas Toikan seurassa heti lähtemään parooni Salzan luo sekä sitä tietä hankkimaan meille pääsy ruhtinas Obolenskin puheille. Lupa saatiinkin kahta käydessä yöllä, jonka jälkeen toimimme niin virkeästi, että noin 2:n tienoissa jo olimme kuin olimmekin kenraalikuvernöörin luona. Meitä oli tässä uudessa lähetystössä seuraavat henkilöt: Herrat Leppänen, Haapalainen, Toikka, Tikander ja minä.

Esitettyäni toverini kenraalikuvernöörille pyysin anteeksi viipymistämme sekä selitin sen syyt sellaisina kuin olen tässä ne lukijalle kertonut, mikä näytti suuressa määrin kummastuttavan kaikkia läsnäolevia venäläisen hallinnon miehiä. Selitin myös miksi tätä käyntiä emme olleet edes näin myöhäisen ajan vuoksi katsoneet voivamme tuonnemmaksi lykätä. Kenraalikuvernööri otti meidät vastaan ymmärryksellä ja suopeudella. Minä esitin nyt työväestön laatiman ehdokaslistan väliaikaisen hallituksen jäseniksi, ja hänen kyselynsä mukaan tein selkoa kustakin ehdokkaasta erikseen. Tarkasti kuunneltuaan kaikki mitä meillä oli sanomista, kenraalikuvernööri valitti kovasti, että tämän häiriön kautta me olimme jääneet vaille tilaisuutta yhdellä kertaa perustuslaillisten kanssa ehdokkaista keskustelemaan ja yleensäkin yleistä asemaa harkitsemaan. Kaikella minulle mahdollisella ponnella minä koetin osottaa kuinka tämä lista olisi koko kansan etujen kannalta katsoen välttämättömästi hyväksyttävä jotta tänä murrosaikana voisi olla todellisia takeita siitä, että kansan perusvaatimukset tulevat täytetyiksi; — koetin myös viitata siihen, että tämmöinen menettely näyttää ainoalta keinolta saada kansa pysyvästi rauhottumaan, jotavastoin muussa tapauksessa siihen on aivan vähän takeita. Toin esiin sen työväessä olevan varman vakaumuksen, että jos kansanomainen hallitus pääsee vaikka vähäksikin aikaa toimimaan, niin useat nyt hunningoille jätetyistä alempien kerrosten elinkysymyksistä tulevat heti vireille pannuiksi. Kaikki lainsäädännön paino siirtyisi kohta sille alalle, joka on työväelle tähdellisin eikä pysyisi yksinomaa vaan varakkaiden luokkain elinkysymyksissä; lainsäädännön kärki siirtyisi toisin sanoin työnantajain ja työnkauppaajain keskinäisten välien järjestämiseen. Vaikka sekä kenraalikuvernööri että meidän lähetystömme kyllä tunsimme, että keskustelumme ei koskenut välittömästi päivän kysymyksiä, kesti tätä keskustelua kuitenkin lähes kaksi tuntia ja kosketeltiin siinä mitä erilaisimpia aloja. Muunmuassa poikkesi keskustelu Suomen vankeuslaitoksienkin kysymykseen. Tällöin minä huomautin kenraalikuvernöörille eräästä seikasta, jota ei luulisi mahdolliseksi perustuslaillisissa valtioissa ja joka myös tavallaan osottaa kuinka takapajulla inhimillisyyden pääperusteet saattavat tämmöisissäkin valtioissa olla silloin kun nämä perusteet koskevat aliluokkaa. Yleinen lakimme myöntää näet vankien piiskaamista 25:llä raippalyönnillä, josta häväistyksestä eivät edes naiset ole vapautetut. Kaikki tämmöiset ja monet muut seikat tulisivat epäilemättä ensi sijassa korjatuiksi, jos listaamme merkityt miehet saisivat vähänkin aikaa johtaa maan hallintoa. Ei uskoisi, mutta juuri humaanisten uudistuksien pikainen toimeenpaneminen on kansan käsityksen mukaan huutavin tarve meidän perustuslaillisessa maassamme. Ruhtinas Obolenski rupesi nyt pitkässä selvittelyssä tekemään tiliä omasta vaikeasta asemastaan nykyisenä pulmallisena hetkenä. Hän on ollut puolueitten ristitulessa, joista jokainen pyrkii oman merkityksensä nimessä toisten merkitystä alentamaan. Kuitenkin sanoi hän huomannensa, että milloin vanha suomalainen puolue on esiintynyt, niin se on sanonut edustavansa vaan omaa puoluettaan, samoin on sosiaalidemokraatinen puolue sanonut edustavansa vaan sosiaalidemokraatista työväestöä, mutta kun perustuslaillinen puolue haluaa saada tahtonsa esille, niin se sanoo edustavansa koko Suomen kansaa. Ruhtinas vakuutti useampaan kertaan suurta myötätuntoansa työväenpuolueelle, jonka rauhalliselle toiminnalle tänä vaikeana aikana sanoi antavansa mitä suurinta arvoa, ollen varma siitä, että juuri tämän puolueen maltillisuudesta ennen kaikkea on riippunut asiain tyyni kulku. Ja hän vieläkin toisti, että hänen hartain halunsa olisi ollut saada yhdellä kertaa kuulla kaikkia näitä puolueita, ja sitten kunkin puolueen asettamien ehdokasten keskuudesta saada aikaan koalitsiooni- eli kokoomislistan, joten sovinnon mahdollisuus syntyisi. Tässä minä nyt tein vieläkin yrityksen ajaa puolueeni asian läpi. Huomautin ensiksikin, että meidän asettamamme lista juuri edustaakin sellaista kokoomislistaa ja pitäisi sen — jos vaan hyvää tahtoa riittää —voida tulla hyväksytyksi, erittäinkin kun ilman meidän syytämme emme ole olleet tilaisuudessa yhteistoimintaan muiden puolueiden kanssa ehdokaslistan valmistamisessa. Täydellistä yhtäväkisyyttä puolueiden kesken ei kokoomislistaa laatiessa missään tapauksessa saa noudattaa, sillä eihän käy unohtaminen sitä ylen tärkeätä näkökohtaa, että määrävänä tekijänä täytyy ennen kaikkea esiintyä se työ, minkä kukin puolue omalta osaltaan on nykyisen valtiollisen aseman luomisessa suorittanut. Huomautin vielä, että niin vaikea kuin minun onkin Hänen Ylhäisyydelleen puhua suuren lakon tuottamista eduista, tahdon kuitenkin suoraan ilmaista — mitä oikeastaan ei kukaan voi kieltääkään — että nimittäin ilman sosiaalidemokraattisen puolueen jättiläisponnistusta niin hyvin Venäjällä kuin täällä meillä, emme nyt tässä tilaisuudessa keskustelisi näistä asioista. Siihen ruhtinas hiukan hymähti, ja vastaamatta edelliseen osaan esitystäni kertoi ainoastaan sanoneensa tässä äsken perustuslaillisille, että he olivat venäläisen työmiehen selän päältä vastaanottaneet kaikki menetetyt oikeutensa takasin. Siksipä onkin, sanoin minä, kohtuullista että tästä lähtien työväenpuolue on pääsevä siitä viheliäisestä lapsipuolen asemasta, mikä sillä tähän asti on ollut.

Mutta mihinkään varsinaisiin tuloksiin tässä asiassa pääsemättä siirtyi keskustelu pois ehdokaslistastamme kansalliskokouksen kutsumiseen. Minä asetuin kohta sille kannalle, että välitön kansalliskokouksen kutsuminen on koko kansan etuun nähden ainoa luonnollinen ja järkevä ratkaisu ja rauhan palaaminen olisi varmasti taattu. Mutta ruhtinas tuntui jo tässäkin asiassa olevan sidottu ja hänen vastauksensa kuulosti edeltäpäin päätetyltä — ainoa oikea menettelytapa hallitsijan puolelta, sanoi hän, on vastaisen lainsäädännön laskeminen nykyisen nelikamarijärjestelmän perustalle, muussa tapauksessa saattaisi suuri osa väestöä syyttää hallitsijaa perustuslakien rikkomisesta, sillä — jatkoi hän puhuen kuvannollisesti — kun meillä on kerran talossa neljä huonetta, onko välttämätöntä että revimme koko talon alas muuttaaksemme sen yhdeksi huoneeksi? Eikö ole luonnollisempaa että vaan puramme väliseinät? "Ja olkaa huoletta", lisäsi hän vielä, "tämän rakennuksen väliseiniä ei uskalleta enää jättää entiselleen, sen verran toki luulen käsittäväni tapausten merkitystä, väliseinät tulevat puretuiksi." Minä huomautin kuinka tarpeellista olisi juuri tästä asiasta saada varmat takeet, jotka nimenomaan tällaisina levottomina aikoina olisivat aivan välttämättömät, että rauha palautuisi.

Tähän vastasi ruhtinas: "Jos niin kävisi, ettei kansan tahto tulisi tyydytetyksi, niin onhan teillä aina sama keino käytettävänä, jota nytkin olette käyttäneet."

— Sen yksin Jumala tietää, sanoin minä, mitä lakon sattuessa vastaisuudessa voi tapahtua, eipä mikään tapahtuma historiassa ole toisensa kaltainen.

— Niinpä niin, vastasi ruhtinas, mutta enpä usko, että he kernaasti antavat teille uutta aihetta lakkoon, ja juuri siksi että hekin käsittävät kuinka erilaisia eri lakot saattavat seurauksiltaan olla.

Huomautin että työväellä on tässä asiassa vähän huonot kokemukset taistelussaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta. Työväen ankara ja jäykkä esiintyminen "perustuslaillisia" kohtaan aiheutuu juuri näistä huonoista kokemuksista, nimittäin siitä myöntymättömyydestä, jota syyttä viime valtiopäivillä osottivat, ja joka tietenkään ei ollut mitään muuta kuin verukkeita. Jospa kansa silloin olisi saanut tahtonsa tunnustetuksi, seisoisimme nyt aivan toisella pohjalla.