Heitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin enää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa olisin aavistanut mille matkalle läksin!
Olin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja keskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti sähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta, avartunut minunkin rintani.
Rautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko julistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan tutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta Alkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan, kättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen:
— Kapakat kaikki kiinni!
Ja sinä hetkenä kaikki ravintolat sulkeutuivat.
— Hyrrät seisomaan!
Ja kaikki tehtaat lakkasivat käynnistä, remmit erottuivat, pyörät pysähtyivät.
Tiistai-iltana läksin liikkeelle kenraalikuvernöörin talolle, jossa sanottiin väkijoukon keskittyvän. Tuskin olin sinne päässyt kuin jouduin todistajaksi siihen suureen "paniikkiin" eli pakokauhuun väkijoukossa. Suljetun, Fabianinkadunportin takana sijaitsi näet pihalla joukko kasakoita ja jonkun satunnaisuuden kautta yleisön herkästynyt korva oli kuulevinaan sieltäpäin huudon: Kasakat tulevat! Niinkuin järjetön lammasjoukko syöksyi yleisö pakoon, naisia putosi, olipa näistä tietysti jotkut ottaneet lapsiakin mukaan, väkijoukko painautui rauta-aitausta vastaan, joka erottaa kenraalikuvernöörin talon edustan noin syltä alempana olevasta kapelli-esplanaadista. Tämä aitaus, kuten kerrotaan, särkyi ja suuri joukko ihmisiä ruhjoutui sen mukana alas, taittaen käsiään, jalkojaan, niskojaan. "Alas senaatti!" huutoon sekaantui nyt surkea valitusten ja voivotusten vikinä. Kadut olivat jo aivan pimeät. Ainoastaan sieltä täältä tuikahtelevat ikkunavalot viskasivat hämärää heijastusta mustien väkijoukkojen yli, jotka suurissa laumoissa liikkuivat keskikaupungilla, epätietoisina, täynnä salaperäisiä aavistuksia, vaistoinsa ohjaamina hallituksen rakennusten ympärillä. Tämmöinen väkijoukko on luottavainen niinkuin lapsi, se liikkuu yöllä joka paikassa, se menee kuin lapsi vaikka kanuunan suun eteen sitä koskettelemaan, se ei epäile, että kukaan sitä aikoo turmella, mutta se on yhtä lapsellinen myös silloin kuin kasakkaparvi lentää sen kimppuun, kiljaisten se syöksyy pakoon ja putoilee toinen toisensa ylitse. Olin silminnäkijänä kuuluisassa senaatintorin katumellakassa, enkä sitä näkyä ole voinut milloinkaan unohtaa. Mutta mitä tänä yönä olikaan tapahtuva! Tänä yönä, jolloin väkijoukot olivat satoja kertoja lukuisammat, jolloin pimeys on täydellinen ja mielten kuohu ylimmillään!
Näitä ajatellen läksin raskain mielin kotiin. Minä asun jotenkin kaukana keskikaupungilta. Tuskin olin kuitenkaan päässyt kotiini kuin työväen lakkokomitean puolesta saapui lähettinä luokseni S. Hellsten kutsumaan minua komitean jäsenten puheille. Kutsua noudatin viipymättä. Ja jo matkalla minulle täydellisesti selkeni, missä tarkotuksessa minua oli kutsuttu. Sain sittemmin tietää, että minua — herra Kurikan alotteesta pyydettiin ottamaan haltuuni järjestyksen ylläpitäminen Helsingin kaupungissa lakkopäivien aikana. Minulle tehtiin muutamia kysymyksiä kannastani hetken asemaan nähden. Vastaukseni näyttivät herättäneen luottamusta ja niin minä otin vastaan tämän viran, joka uudestaan antoi käsiini komennus-oikeuden ihmisten yli ja varusti minut vielä paljon suuremmalla vallalla kuin mitä minulla ikinä upseerina oli ollut.
Ratkaisevana hetkenä en kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tarjottua luottamustointa vastaanottamasta. Se tuntui minusta olevan jonkinlainen kansallisvelvollisuus tämmöisenä välittömän vaaran hetkenä. Pidin asemaa todella äärimmäisiin asti vaarallisena ja kärjistyneenä, enkä silloin olisi ikinä luullut, että olisimme ilman ihmisverta tapahtumien juoksusta suoriutuneet. Mutta kun tuo vastaanottamisen kysymys oli kerran ehdottomasti ratkaistu, täytyy minun tunnustaa, että ryhdyin toimeen mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä joskin vakaumus on erottanut minut sotilasammatista, niin onpa minua aina erityisesti vetänyt puoleensa joukkovaistojen seuraaminen ja tutkiminen. Vallankumousten historia on aina ollut lempiaineeni, senvuoksi että se on minulle tarjonnut tilaisuutta niiden syitten tutkimiseen, jotka liikuttavat joukkoja. Minua veti puoleensa edelleen tämän tehtävän suuri vaikeus, se, että se kysyi kaikkea tarmoani, kaikkea voimaani, kaikkea kestävyyttäni, kaikkea tuota, mikä minussa oli vuosikausia saanut olla käyttämättömänä, nukkuvana.