Ne periaatteet, joita olin aikonut seurata asemassani, olivat: 1) Säilyttää johto ehdottomasti yksiin käsiin. Tämä ei ollut suinkaan mitään vallanhimoa, vaan perustui yksinomaan käsitykseen siitä asemasta, mihin oltiin jouduttu. 2) Pysyä puolueettomana, olla mitään julmuutta tai vääryyttä harjoittamatta, vaan mikäli mahdollista katsoa ihmisten virheitä sormien läpi. Enemmissä tapauksissa on järjestyksen ylläpito vallankumouksien aikana jäänyt onnistumatta senvuoksi, että johto on joutunut joko liian koviin tai päinvastoin liian löyhiin käsiin, jonka tähden se on siirtynyt miehestä mieheen ja alituisesti synnyttänyt epäluottamusta asian yleiseen kulkuun. Oikean keskitien löytämisen pidin sentähden tässä asemassani sekä tärkeimpänä että vaikeimpana tehtävänäni. Sitävastoin ei minua ollenkaan huolestuttanut se seikka, etten ollut milloinkaan hoitanut mitään administratiivista virkaa, sillä tällä toimellani ei ollut mitään yhteyttä minkään hallinnollisen viran kanssa meidän maassamme. Tiesin siis, ettei yhdelläkään kansalaisella voinut olla siinä sen suurempaa kokemusta kuin minulla. Ja siitä asiasta tulin vielä enemmän vakuutetuksi, kun huomasin, että minua muutamilta tahoilta koetettiin saada asemastani syrjäytymään ja antamaan sijaa määrätyille "administratiivisesti kokeneimmille". Ja tämä todisti minun silmissäni, että ihmisillä oli perin väärä käsitys koko toimeni oikeasta laadusta. Sivumennen sanoen: jos sinä hetkenä olisin jollekin toimeni luovuttanut, niin en suinkaan kellekään administratiiviselle virkamiehelle, vaan paljon ennemmin jollekin psykiaterille eli sielutilojen tuntijalle, jolla voi olettaa olevan kykyä arvostelemaan joukkovaistoja ja mielialoja levottomina aikoina.
Heti viran vastaanotettuani näin selvän selvästi, että varsinainen järjestyksen ylläpitäminen kaupungin kaduilla oli tällä hetkellä verrattain vähäpätöinen osa tehtävästäni. Sillä paitsi järjestystä oli minun vastaaminen myös siitä, ettei mitään veren vuodattamista syntyisi. Mutta jos tämäkin oli minun tehtäviäni, niin ulottuivat ne paljon laajemmalle kuin poliisimestarin tehtävät, sillä veren vuodatuksen mahdollisuuksien arvaaminen ja niiden hallitseminen edellytti täyttä selkoa asemasta koko sen laajuudessa, se vaati kaikkien lankain tuntemista omassa kädessäni; eikä ainoastaan selko asemasta riittänyt, vaan minun täytyi olla myös sen herrana: minun täytyi eräässä suhteessa olla rajana kaikille niille tunteille ja vaistoille, jotka sinä hetkenä niin erilailla yleisön aineksia kuohuttivat.
Ei ollut niinä päivinä lakeja, ei oikeuksia, ei esimiehiä, ei neuvostoja, ei ollut edes aikaa, jota olisi avukseen huutanut. Kaikki täytyi minulla olla yhteen hetkeen ja yhteen päivään keskitettynä, kaikki täytyi yhdestä ainoasta tarmosta tapahtua, yhdessä hetkessä selviytyä ja yhdessä hetkessä jo lentää valmiina käskynä ulos kaupungille.
Semmoinen oli se asema, johon nuo äkkiä muodostuneet olosuhteet olivat minut asettaneet.
Seuraavissa luvuissa tahdon tehdä tiliä siitä, mimmoiseksi itse puolestani käsitin asian yleistä tilaa, joka käsitykseni sitte oli kaikille toimilleni määräävänä.
Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat.
Minä olin alusta alkaen vakuutettu, että täällä olevat venäläiset sotavoimat eivät tulisi käyttämään aseita, elleivät suomalaiset suorastaan väkivallalla siihen pakottaisi. Toisessa yhteydessä, osottaessani kuinka Helsinki sodallisessa suhteessa todellisuudessa ilman vähintäkään epäilemistä, aivan ehdottomasti ja täydellisesti oli venäläisten vallassa, — olen osottanut kuinka onnetonta sellaiseen tilaan joutuminen olisi ollut suomalaisten kannalta katsottuna, — kuinka se olisi ollut samaa kuin joukottainen itsemurha. Oli siis käytettävä kaikki keinot ettei mielten kuohun aikana mitään sattuisi, joka pakottaisi venäläisiä luopumaan passiivisesta kannastaan. Se ei ollut niin helppoa kuin nyt saattaa näyttää, sillä yleisesti pelättiin ja yhteen aikaan ihan varmasti odotettiin pommitusta hetki hetkeltä yhä pingoittuvassa jännityksessä. Kiihtyneitä lähetystöjä juoksi kenraalikuvernöörin ja venäläisten sotapäälliköiden luona hermostumassa ja hermostuttamassa — hermostumassa, koska he kuitenkaan eivät voineet saada muuta varmuutta kun suullisia vakuutuksia, että aseisiin tarttumista kartetaan niin kauvan kuin suinkin mahdollista, ja hermostuttamassa, koska lähetystöjen käynnit näyttivät osottavan venäläisille, että suomalaiset puolestaan eivät pitäneet mahdottomana sellaisen olotilan syntymistä, jolloinka ei enään väkivaltaa voitu välttää.
Tässä suhteessa olin minä onnellisemmassa asemassa, kuin useimmat muut, koska vakaumukseni siitä että venäläisten puolelta ei olisi väkivaltaan ryhtymistä peljättävissä, perustui asiain yleisen tilan syy-yhteyteen täällä ja Venäjällä. Saatoin sentähden tässä suhteessa olla aivan levollinen ja punnita kunkin hetken tilaa tyynellä mielin, mikä tietysti oli suureksi eduksi toimeni onnistumiselle.
Ne syyt, joihin perustin vakaumukseni, että ruhtinas Obolenski valtakunnan edun kannalta tulee karttamaan aseiden käyttämistä niin kauvan kuin pieninkin mahdollisuus sitä karttaa vielä on olemassa, olivat pää-asiallisesti seuraavat.
Ensinnäkin se seikka, että toiminnan keskusjohto ilmeisesti oli keskitetty Helsinkiin, osotti hänelle selvästi että yleisen kapinan vaaraa Suomessa ei ollut, niinkauvan kuin Helsinki ei ollut kapinassa. Toiseksi: kun hän varsin hyvin ymmärsi, että Helsinki heti, muutamalla laukauksella, olisi täydellisesti hänen vallassaan, käsitti hän tietysti myöskin että kukistamalla Helsingin samalla olisi kapinaltakin pää katkaistu. Tämä luonnollisesti oli omiansa häntä rauhoittamaan, ja vahvistamaan sitä varmuutta, että liike, jonka päämaja oli suojattomana Venäjän laiva- ja linnatykkien suun edessä, ei voinut olla suunnattu valtakuntayhteyttä vastaan Venäjän kanssa. Kaikkien yllätyksien varalle oli lisäksi ehkä vain tarpeen se varakeino, että muutamia tärkeitä rautatien solmukohtia miehitettiin, kuten Viipuri ja Riihimäki y.m. Kun tämä oli tapahtunut, saattoi hän täydellisesti olla rauhassa Venäjän ratkaisevaan ylivoimaan nähden ja arvostella oloja yksinomaan muita näkökohtia silmälläpitäen.