Ja ne näkökohdat epäilemättä hänen menettelytapansa ratkaisivat, sillä eipä tieto varmasta ylivoimasta muuten olisi tämmöisissä oloissa syyttä ollut voimaansa näyttämättä — päinvastoin. Mutta Venäjän sisällisen tilan luonne sillä hetkellä vaikutti sen, että olin vakuutettu tämän seikan täytyvän ruhtinaalle olla lujana lisäsyynä aseita karttamaan. Varsin hyvin hän nimittäin tiesi että lakkotila Venäjällä vaikka sielläkin pääluonteeltaan rauhallinen, millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta verisiksi melskeiksi yli koko valtakunnan. Niinä päivinä oli Venäjä, niinkuin tänäänkin, kuin ruutitynnyri, johon vaan tarvitsee nakata palava tulitikku, jotta se räjähtää. Helsingin pommitus olisi tuona hetkenä hyvin todennäköisesti sellaiseksi sytykkeeksi riittänyt. Se olisi kyllä, Helsinki, muutamassa silmänräpäyksessä murskattu, mutta viesti siitä olisi välttämättömästi synnyttänyt verisiä melskeitä suomalaisten ja venäläisten kesken kaikkialla sisämaassa, jossa lakkoliikkeen muuttuminen ilmikapinaksi samalla olisi ollut välttämätön seuraus. Varustelujen täydellinen puuttuminen — sillä nuo suuren huudon alaiset aseiden tuonnit tuskin ansaitsevat mainitsemistakaan — olisi kyllä tehnyt kapinan onnistumisen mahdottomaksi, mutta sen kukistaminen olisi kuitenkin kysynyt aikaa ja sillä välin olisi viesti Suomen kapinasta kulovalkeana levinnyt yli Venäjän, Itämeren rannoilta Mustalle merelle, Puolasta Aasian ääriin. Mikä sähkökipinä Puolalle, Kaukaasialle ja kaikille lukemattomille tyytymättömille aineksille yli koko Venäjän! Eihän muuta tarvittu kuin että yksi osa valtakuntaa todella oli yleisessä ilmikapinassa, niin leimahti kapina kaikkialla. Ainakin se oli sillä hetkellä peljättävää, hyvin todennäköistä, melkein varmaa. Seisoiko semmoisessa melskeessä valtaistuin, vai kaatui, se oli mahdoton sanoa, mutta ainakin se olisi arveluttavasti horjunut. Hinnalla millä hyvänsä oli vapausliikkeiden puhkeaminen kapinaksi estettävä, sen kyllä Venäjän valtiomiehet ymmärsivät kaikkialla, eikä ole mitään syytä epäillä, ettei se täällä ollut myöskin ruhtinas Obolenskille selvänä; päinvastoin. Koko hänen toimintansa osotti että hän katsoi parhaiten suojaavansa valtakunnan etua ja valtaistuinta kaikin tavoin koettamalla pysyttää liikettä rauhallisena. Toista päivää liehuivat täällä virallisten rakennusten katoilla Suomen liput Venäjän lippujen sijalla. Kyllä hän varsin hyvin käsitti, että se muodollisesti oli sodan aihe, selvä sodan aihe, jos hän sotaa tahtoi, ja että hän tulisi menettämään virkansa salliessaan tällä tavoin valtakunnan arvoa loukattavan. Mutta hän näki pintaa syvemmälle ja ymmärsi aseman koko muusta luonteesta, että tämä lippuhistoria ei ollut muuta kuin lapsellinen teaatteritemppu, joka minun — vaikka sen arveluttavan vaaran hyvin tiesin — kuitenkin hurjapäiden mieliksi täytyi aluksi sallia, kunnes johdon ohjakset olivat siksi käsissäni, että kaikessa rauhassa otatin ne pois, jotta 3 p. marraskuuta, keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivänä, jolloinka kenraalikuvernööri ei enää olisi saattanut asialle ummistaa silmiänsä, lipputangot olivat tyhjinä Venäjän lippujen ylösvetämistä varten; samalla kun koko ajan pidin varani, ettei koko aikana päästy tekemään yritystä vetää Venäjän lippua alas kenraalikuvernöörin palatsin katolta.

Oli vielä yksi syy, minkä vuoksi tiesin venäläisten koettavan rauhan rikkomista välttää: kaupungissa olevan venäläisen väestön turvallisuus.

Näin ollen olin täydellisesti vakuutettu, että niihin toinen toistaan hurjempiin huhuihin, jotka odotettavasta pommituksesta tulivat liikkeelle, ei ollut pantava mitään huomiota.

Keskusteluistani sotaväen komentajan, kenraaliluutnantti Salzan, ja kenraalikuvernöörin Obolenskin kanssa vahvistui vakaumukseni, vaikkakin näin heidän samaan aikaan, kaikkien odottamattomuuksien varalta, varustautuvan.

Päähuoleni oli siis estää kaikki sellainen toimi suomalaisten puolelta, mikä saattaisi venäläiset vasten tahtoansa sekaantumaan asiaan.

Mutta ennenkuin lopetan selitykseni siitä mikä minun vakaumukseni mukaan sen vaikutti, että venäläiset eivät ampuneet, tahdon kuitenkin sanoa, että tulin kyllä selvästi näkemään, että suurin ansio siitä oli ruhtinas Obolenskin harvinaisen mielenmaltin. Että hän menetteli niin järkevästi — huolimatta siitä loukkaavasta tavasta, jolla häntä sen tähden personallisesti kuuluu kohdellun m.m. suuriruhtinas Vladimirin puolelta, — se oli niin Venäjälle kuin Suomellekin hyvätyö, jonka kautta hän pelasti, niinkuin ylläolevista viittauksista saattaa arvata, ehkä enemmän, kuin kukaan sillä hetkellä saattoi aavistaa. Sanotaan että hänet aijotaan panna sen vuoksi syytteeseen valtiorikoksesta Venäjällä, ja olimmehan mekin puolestamme valmiit kirkuen ajamaan häntä maasta pois. Mutta se ei estä, että hän kuitenkin oli sekä Venäjän että Suomen hyväntekijä, jolleka niin Venäjän (keisari) kuin Suomen kansakin itse asiassa on suuressa kiitollisuuden velassa.

Vaan se sikseen. Minun toiminnalleni oli mitä tärkein seikka se, että vakaumukseni mukaan valtakunnan ilmeinen etu vaati venäläisiä pitämään tulpat tykkien suilla ja että olin myöskin vakuutettu siitä, että kenraalikuvernöörin ylimpänä silmämääränä luonnollisesti oli näiden valtakunnan etujen valvominen, jotenka asevaara venäläisten puolelta oli minun ajatukseni mukaan paljoa pienempi, kuin se vaara, joka tässä suhteessa uhkasi —omassa keskuudessamme.

Se oli kahtalainen: yksinomaan omain kansalaisten keskeinen tai venäläisiä vastaan suunnattu. Mutta kummassakin tapauksessa olisi venäläisten aseellinen sekaantuminen asiaan ollut välttämättömänä seurauksena.

Vaikka siis, silmällä pitäen tätä näkökohtaa, saattaisi hyvin käsitellä kumpaakin vaaran laatua yhtaikaa, kosketelkaamme nyt ensin sitä vaaraa, joka oli olemassa siitä, että aseeton lakko äkkiä olisi muuttunut aseelliseksi taisteluksi Venäjää vastaan.

Semmoinen vaara oli todella olemassa.