Maanantaipäivä oli siis kuin olikin lakkoviikon kamalin ja rauhattomin päivä. Ja myönnettäköön myöskin se, mitä ei yksikään ihminen valheeksi kykene väittämään, että työväki tänä kamalana päivänä maltillisuudellaan kahdesti saattoi sortajansa häpeään. Sellaisissa tilaisuuksissa kysytään ei ainoastaan kärsivällisyyttä, vaan myöskin anteeksiantavaisuutta.
Tahdon tähän merkityksi, että saman päivän iltana, kuuden ajoissa ilmotin pormestari von Haartmanille aikovani luopua järjestyksenpidosta huomenna, eli tiistaina kello 12:n tienoissa.
Merkittäköön maanantaipäivän laskuun vielä seuraavat julistukset. Edellinen annettiin sen johdosta, että osa kaupungin yleisöä, johon valitettavasti kuului myös muutamia työväen miehiä, ennenaikaisesti rikkoivat lakon:
Julkaisu N:o 7.
Kansalaiset!
Se taistelu, johon Suomen työväki on ryhtynyt oikeuksiensa saavuttamiseksi, ei ole loppunut. Vielä on saavuttamatta yksikamarieduskunta. Vaikka työväen taistelua täten täydellisen tasa-arvoisuuden, kansanvaltaisuuden ja ihmisyyden hyväksi vielä kestää, ovat eräät liikkeet ja laitokset ryhtyneet tätä taistelua murtamaan. Tällaisten luokkaetujaan silmälläpitäväin varakkaiden ja lakonrikkureiksi ruvenneiden työläisten luopiomenettelyä vastaan on lausuttava mitä jyrkin siveellinen paheksuminen.
Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.
Kansalliskaartin ylipäällikkö, Johan Kock.
Toisen julkaisun sisältö ei kaipaa selitystä:
Julkaisu N:o 8.