Helsingissä 5 päivä marraskuuta 1905 klo 2 i.p.
Nimenomaisesta ehdotuksestani pantiin kokoon uusi lähetystö, jonka tehtäväksi annettiin työväen toivomusten saattaminen vieläkin kerran kenraalikuvernöörin kuuluville. Tähän lähetystöön kuuluivat seuraavat henkilöt: T:ri Väinö Vallin, Hellsten, Hälleberg, Fihlman, Eero Erkko ja minä.
Kuten näkyy oli tässä lähetystössä yksi työväen puolueeseen kuulumaton henkilö (Erkko). Tarkemman selonteon tämän lähetystön käynnistä kenraalikuvernöörin luona ja esityksistä siellä jätän kuitenkin tässä pois, koska siitä on sanomalehdissä jo tarkkaa selkoa tehty.
Maanantai.
Jos oli sunnuntai lakkoviikon rauhallisin päivä, niin oli maanantai sen sekä kamalin että myös vaarallisin päivä. Silloin oli päätetty — niin näkyi kaikesta — antaa sille puolueelle, joka oli lakon alkanut ja sitte kantanut päivän helteen ja kuorman, ratkaiseva isku. En nyt rupea muistuttamaan mieleeni niitä pahoja huhuja, joita jo varhain aamusta alkoi kierrellä ympäri kaupunkia, enkä niitä aikeita, joita aiottiin toimeenpanna työväen mustaamiseksi ja heidän asiansa pilaamiseksi. Olen ikäänkuin jäävi näistä juonista puhumaan, koska ne olivat kohdistetut liian lähelle minun omaa personaani, ja jätän siis tämän tehtävän niille ihmisille, jotka pitävät oikeutta ja totuutta jossain arvossa ja ovat niissä asioissa syrjästäkatsojia. Yksi syy vaikenemiseeni on myös se, että olin keskusasemalla melkein yksinomaan työväestön ympäröimänä enkä niinmuodoin voi ammentaa tietojani täysin puolueettomalta taholta. Kerron ainoastaan minkä omin silmin näin:
Näin toistasataa ylioppilasta kokoontuneena Unioninkadulla. Näin että useilla heistä oli revolverit koholla, ojennettuina työväkeä vastaan. Näin heidän lähenevän Senaatintorille päin. Unioninkatu Edlundin kirjakaupasta yliopistonrakennuksen kulmaan ja melkein koko Aleksanterinkatu olivat täynnänsä väkeä. Että vaara todella oli äärettömän suuri sen näkyivät valitettavasti ainoastaan harvat ymmärtäneen. Muutamat minulle tuiki tuntemattomat herrasmiehet sanoivat: "Nyt saatte nähdä, että tämä näytelmä päättyy venäläisen sotaväen väliin tulolla!" Kun ottaa lukuun, että ampumaan harjaantumattomien ihmisten käsissä revolveri saattaa niin sanoaksemme laueta itsestään, oli yleisen turvallisuuden asia tässä tilaisuudessa hyvinkin täpärällä. Asema oli lähimmin verrattava vaaraan, joka uhkaa, kun lapsi lähestyy kynttilä kädessä avonaista paloöljytynnöriä. Millä tavalla on palava kynttilä siepattava lapsen käsistä? Jos sitä äkkihuudolla varotetaan, kääntyy hän taakseen katsomaan ja tahtomattaan pudottaa kynttilän astiaan. Jos taas hiljaa hiivitään hänen taaksensa aikomuksessa äkkiarvaamatta temmata kynttilä hänen käsistään, niin hän saattaa säpsähtää ja pudottaa sen ennenkuin olen ehtinyt hänen luokseen, ja tuho on valmis. Niinpä minäkin pelkäsin huutaa omia miehiäni perääntymään, sillä kiihottuneet kun he kaikki olivat, olisi käskyni voitu käsittää hyökkäyskäskyksi vaan väärin kuulemisen perustuksella. Tiesin varmaan, että ylioppilaitten revolverit eivät voi enää montakaan hetkeä olla laukeamatta, ja niin pian kun ensimäinen pamaus kuuluu, silloin pamahtaa kohta satoja peräkkäin. Huusin siis tarmoni takaa niin kovalla äänellä kuin suinkin jaksoin pitemmän lauseen, jota ei voinut väärin kuulla eikä väärin ymmärtää: "Tuhansien ihmisten pelastuksen vuoksi — perääntykää!"
Ja ihmetellä täytyy, että uhkaava verenvuodatuksen vaara oli ainoastaan tällä käskyllä vältetty. Itsestään selvää on, että jos verenvuodatus kerran olisi alkanut Aleksanterin- ja Unioninkatujen risteyksessä, niin se olisi jatkunut ylt'ympäri maata. Vaikea on tappuroihin leimahtanutta tulta sammuttaa. Yhtä vaikea on myös sammuttaa ilmituleen puhjennutta luokkavihaa. Onneksi on myös luettava, että samoihin aikoihin poliisikamarin pihalle oli kerääntynyt niin paljon miehiä, ettei ollut mitään mahdollisuutta kenenkään tunkeutua väkirynnäköllä keskusasemalle.
Enemmän kuin otaksuttavaa on, että ylioppilasten johtaja, jolla siinä tilaisuudessa varmasti väitetään olleen poliisimestarin valtakirja taskussaan, olikin asettanut retkeilynsä päämääräksi keskusaseman väkivaltaisen anastamisen, vaikka tätä myttyyn mennyttä yritystä sittemmin hyvin "ymmärrettävistä" syistä ruvettiin selittämään olemattoman terrorismin lakkauttamisen välttämättömäksi toimenpiteeksi.
Näin oli uhkaavin vaara torjuttu, mutta toimiin täytyi ryhtyä mahdollisten muiden selkkausten välttämiseksi. Siinä tarkotuksessa ehdotin, että lakon juhlallista päättäjäiskohtausta ei pidettäisi rautatientorilla, koska keskusaseman turvallisuus vaati koko miehistön läsnäoloa keskusasemalla, ja tämän miehistön siis olisi pitänyt jäädä kokouksesta pois. Tämä ehdotus saikin tarpeellisen kannatuksen ja niin asetimme Senaatintorille keskusaseman edustalle sankat rivit neliöön, jonka sisäpuolelle väkijoukot saattoivat turvallisesti kokoontua tarvitsematta pelätä mitään mahdollisia hyökkäyksiä ulkoa päin. Tämä varovaisuuden toimenpide osottautuikin sittemmin tarpeelliseksi, sillä 2:n aikaan päivällä, kun Senaatintori oli täynnänsä työväkeä, kuului sitä suojelevien kansalliskaartin rivien ulkopuolelta tuo jo monesti ennen tuhoa tuottanut huuto: "Kasakat tulevat!"
Syntyi paljon suurempi sekasorto kuin aamupuolen revolverinäytelmässä. Onneksi kuitenkin kansalliskaartilaiset niin hyvin itse ketjussa kuin kansanjoukon keskeen asetettuina jäivät lujana muurina paikalleen, siten täsmälleen täyttäen heille jo edeltäpäin antamani käskyn, että tämmöisessä tapauksessa liikahtamatta paikaltaan mitä tarmokkaimmin koettavat yleisöä rauhottaa ja pakokauhua estää. Ankarasti olin myös kaartia kieltänyt mihinkään tekoihin ryhtymästä ilman nimenomaista käskyä. Näin pelastui tämä monituhansinen kansanjoukko mitä suurimmalta sekasorrolta, ja työväenpuolue siltä häpeältä, johon sitä oli katalasti tahdottu pakokauhun sekamelskeen kautta saada. Kun nyt jälkeenpäin ajattelee kaikkia lakkoviikon vaaroja, niin mitä todellakaan olivat kaikki nuo mielettömät pommitusjutut ja muut sen tapaiset mielikuvituksen synnyttämät hirmut tämän päivän tapahtumiin verraten, joihin Venäjän sotaväki ei ottanut osaa, mutta jotka kuitenkin omin silmin, eikä ainoastaan mielikuvituksessa, näimme edessämme!