Niinkö meidän sitte todellakin olisi pitänyt turvata sen yleisön rauhaa ja onnea, jonka vahdiksi olimme asettuneet? Hyvät kansalaiset! Juuri sen vuoksi, että teiltä vaadittiin niin tavattoman paljo enemmän rohkeutta peräytymiseen kuin etenemiseen, ja vielä hiukan muunkin vuoksi, minä valitsin edellisen, ja te kestitte tulikokeenne. Kiitos siitä teille! Muistakaa, veljet, että tämä "tappio" on meidän ensimäinen suuri voittomme! Vieläkö enempää voitte pyytää.
Helsingissä, marrask. 7 p. 1905.
Kansalliskaartin ylipäällikkö, Johan Kock.
Tämä tiistai-päivä oli keskusasemalla viikon helpoin päivä, mutta eipä kummakaan, koska se ei oikeastaan lakkoviikkoon enää kuulunutkaan. Tänä päivänä kävi lähetystömme viimeisen kerran kenraalikuvernöörin puheilla, joka oli siirtynyt sotalaivalta Katajanokan kasarmille ja kutsunut lähetystön luoksensa. Lähetystöön kuuluivat seuraavat henkilöt: T:rit Väinö Vallin, Matti Helenius sekä S. Hellsten ja minä ja esitti kenraalikuvernööri lähetystölle perustuslaillisten senaattorilistan ja kysyi lähetystön mielipidettä siitä. Kuten jokainen varsin hyvin käsittänee, vastasi lähetystö tähän, ettei työväestö mitenkään voi kannattaa sellaista listaa. Jäähyväissanoiksi kenraalikuvernööri lausui tyytyväisyytensä työväen erinomaiseen käytökseen ja mallikelpoiseen järjestyksenpitoon, jota se lakkoviikolla oli kaikissa suhteissa osottanut.
Tehtävämme keskusasemalla oli päättynyt.
Kello 2 päivällä jätimme tämän laitoksen, joka lähinnä kirkkoa ja armeijaa, muodostaen porvarillisen yhteiskunnan lujimman kulmakiven, on ja jää köyhälistön ainaisen kammon esineeksi. Lyhyet olivat ne päivät, joiden kuluessa laitos oli työväen omissa käsissä ja työväen omaa asiaa suojeli. Luultavasti edes jossakin suhteessa tämmöistä asemaa pitkittääkseen tahtoi työväestö tämän viimeisen lähetystönsä kautta ilmaista kenraalikuvernöörille toivonsa, että minä nimitettäisiin Helsingin kaupungin poliisimestariksi. Ruhtinas Obolenski oli puolestaan tähän ehdotukseen hyvin myöntyväinen. Ja asia olisi ollut ratkaistu, ellen minä itse puolestani olisi kieltäytynyt rupeamasta tämän laitoksen palvelukseen. Enkä hetkeäkään epäillyt kieltäytyessäni. Sillä enhän minä siihen virkaan olisi astunut enää köyhälistön palvelijana. En. Vaan minussa on näitä laitoksia vastaan sama luontainen kammo kuin köyhälistölläkin. Ja jos loppuun asti puhutaan: Kuka ei sitä sydämmensä syvimmässä tuntisi, vaikkapa ulkonaisesti sen kieltäisikin.
Vielä on yksi ikävä asia mainittavanani. Nuo kuuluisat 160,000, joita varakkaat luokat ovat verranneet Judaksen 30:een hopeapenninkiin!
Mutta ennenkuin näistä hopeapenningeistä puhun, täytyy minun lausua pari sanaa niistä 10,000 penningistä, jotka kaupungin rahatoimikamari valtuuston ja maistraatin suostumuksella käytettäväkseni määräsi. Nyt perästä päin on näet sanomalehdissä kerrottu kuinka lamppuihin, paperosseihin, punaseen kankaaseen y.m. sellaisiin muka tarpeettomiin asioihin on kulutettu suunnattomia rahoja. Tililaskuja semmoiselta viikolta kun lakkoviikko oli, saattaa olla hyvinkin kiitollista jälestäpäin penkoa ja arvostella kamareissa, joita ei enää mitkään pommitukset uhkaa eikä pimeys haittaa. Mutta itse lakkoviikon hyöryssä, jolloin jokainen hetki kysyi mitä suurinta voimain jännitystä, ei todellakaan tule ajatelleeksi, että rauhan palattua saa jokaisesta paperossista vastata, — jokaisesta paperossista ja jokaisesta nauhasesta, jonka on täytynyt kiertää järjestysmiesten hihain ympärille heidän erottamisekseen muusta yleisöstä. Olkoon nyt pari sanaa erityisesti paperosseista. Lakon ensi päivinä, kun keskusasema oli täyttynyt etupäässä nuorista herroista, jotka reippaasti ryhtyivät kansliatöihin, lähetettiin suuret määrät Borgströmin tupakkatehtaasta ilmaiseksi, arvattavasti hyväntahtoisessa tarkotuksessa osottaa kohteliasta huomaavaisuutta vapaaehtoisesti vaikeaan työhön ryhtyneille joukoille. Kun mitään erotusta keskusasemalla ei tehty herrain ja työmiesten välillä, ei sitä ymmärretty tehdä myöskään paperosseihin nähden, vaan otaksuttiin lahjaa yhteiseksi. Sittemmin, kuten olen kertonut, luopuivat herrat toimestaan ja samassa keskeytyivät myös tupakkalähetykset keskusasemalle. Miehistö oli jo kuitenkin tottunut saamaan tupakkia ilmaiseksi ja kun me emme tahtoneet katkeroittaa mieliä kääntämällä huomiota tähän anteliaisuuden sammumiseen, rupesimme miehistölle ostamaan paperosseja. Sama on myös lamppujen laita. Ne olivat yleisen pimeyden vallitessa aivan välttämättömiä kapineita järjestyksen valvojain käsissä. Pitänee olla jokaiselle selvä, että suurlakon tapaisessa poikkeustilassa lamppujen luvun laskeminen ja kirjaan merkitseminen jäi aina tois'arvoiseksi tehtäväksi, jonka muut paljoa kiireellisemmät tehtävät sysäävät syrjään. Mitä tulee sitte meidän tilijämme vastaan tehtyyn muistutukseen, joka koski eräälle Kivekäs nimiselle miehelle Stockmannin asekaupan luona katurähäkän aikaansaaman vamman johdosta annettua kipuapua, niin oli se välttämättömyys, koska oli mahdoton tietää ja ottaa selvä kuka yleisöstä oli hänelle tuon vamman aiheuttanut. Ainoa varma tietommme oli, ettei tuo rääkkääjä kuulunut työväen luokkaan. Vielä on tilejämme vastaan tehty sekin muistutus, että siinä tavataan menoerä muutamasta retkestä Helsingin ulkopuolelle. Tämmöinen muistutus osottaa kuinka vähän tehtävämme laatua osattiin ja osataan ymmärtää. Ei se suinkaan voinut rajottua kuten tavallinen poliisimestarin toimi tarkalleen kaupungin piiriin (eikä edes sekään kokonaan rajoitu siihen), vaan sen piti monessa suhteessa ulottua myös kauas kaupungin ulkopuolellekin. Täytynee kai tilintarkastajainkin sen verran ymmärtää, että rauhallisuus Helsingissä riippui sangen suuressa määrin siitä, että meillä oli tarkat tiedot tuumista kaupungin ulkopuolella ja me näin saatoimme yleistä mielialaa hallita. Liian suuriksi on sanottu erityisesti ajurimenojamme. Ajureita käytimme pikaviestien kulettamiseen. Koko hallinto oli toimitettava näiden viestien avulla, sillä ei saa unohtaa, että posti, telefooni, rautatiet eivät olleet siihen tarkotukseen käytettävissämme; emme voineet esimerkiksi Fredriksbergiin tai Oulunkylään lähettää juniamme, emme liioin voineet näin kiireellisissä toimissa käyttää jalkamiehiä. Vielä on otettava huomioon sekin, että ajurien palkka näinä päivinä ei voinut riippua yksinomaan heidän tahdostaan eikä siitä taksasta, joka tavallisissa oloissa on vallitsevana. Ajureita sitäpaitsi käyttivät suostumuksellamme ja meidän laskuumme sangen monet porvarillisten puolueitten toimimiehet, jotka eivät järjestyskuntaan kuuluneet. Menojamme enensivät tietysti myös tuhannet satunnaiset tarpeet, joita oli jos jonkinlaisia näin suuremmoisessa toiminnassa. Tarvitsimme läkkiä, kyniä, paperia, kynttilöitä, — rupeisinko todella luettelemaan? Kyllähän minä jo ensi hetkestä aavistin, että kaikista näistä asioista vielä tullaan napisemaan, erittäinkin kun tiesin etteivät nuo 10,000, joiksi kaupungin hallinto näkyy menomme arvioineen, tulisi riittämään mihinkään. Paitsi ajureita, punasta kangasta, tupakkia, läkkiä, kyniä, kynttilöitä, lamppuja tarvitsi miehistö nimittäin myöskin ravintoa. Eipä semmoisesta vahtipalveluksesta olisi mitään tullut, jos Fredriksbergissä, Sörnäisissä, Berghällissä asuvain miesten olisi pitänyt kolmasti päivässä käydä kotonaan syömässä. Keskusasema sijaitsee keskellä kaupunkia, hallintorakennusten ja varakkaan väestön palatsien keskellä. Tuskin ainoatakaan työmiehen asuntoa voi löytää virstaa lähempänä keskusasemalta, vaan täytyy pitää keskimääräisenä etäisyytenä puolitoista virstaa. Näin ollen olisi jokaisen heistä, paitsi raskasta, yhtämittaista seisomista ja kävelyä vahtipalveluksessa, ollut vielä käveleminen 9 kilometriä ruokapaikalleen. Mitä ruokamenoihin muuten tulee niin jos ne lasketaan viittätuhatta miestä kohden markaksi päivässä, huomaa helposti, ettei nuo 10,000, vaikka niitä olisi yksinomaan ruokaan käytetty, olisi riittäneet enempään kuin kahden päivän ruuaksi. Mutta me olimme keskusasemalla seitsemän päivää. Rahaa oli siis saatava tuntuvassa määrässä muulta taholta.
Ja näin nyt tulemme noihin hopeapenningeihin, senaatilta saatuihin 160,000 markkaan.
Näiden käyttämisestä on minulla seuraavaa sanottavaa: