30,000 näistä rahoista jaettiin niille köyhälistön kaikkein köyhimmille jäsenille ja perheille, joiden puutteenalaisesta tilasta keskusasemalle erityisesti ilmotettiin. Hätä oli lakkoviikon loppupäivinä kaupungissa hyvin suuri. Meidän hyvässä Helsingissämme kuolee tavallisinakin aikoina joukko ihmisiä kroonilliseen nälkään, hoidon puutteeseen tai muuhun aineelliseen kurjuuteen. Helppo on käsittää mitä kokonaisen viikon lakko tällaisten ihmisten elämänehtoihin vaikuttaa. Olisipa ollut suorastaan julmaa jättää tällaisten ihmisten viheliäistä tilaa huomioon ottamatta. Kansa oli itse ohjaksissa, kansa ei sitä voinutkaan tehdä. Ainoastaan se tietää missä kohden kenkä puristaa, kellä se on jalassa. Merkitkää se tileihinne, hyvät herrat! — Paitsi näitä kaikkein köyhimpiä oli paljon sellaisiakin autettavia, jotka olisivat muuten hyyryvelkainsa vuoksi tulleet asunnoistaan häädetyiksi; löytyi ihmisiä, jotka eivät voineet itselleen lääkkeitä apteekista lunastaa, löytyi sellaisiakin, joille täytyi antaa jatkorahoja heidän lähteäkseen kaupungista kotiseudulleen; kun vihdoin kaupunki ei katsonut velvollisuudekseen pitää riittävää huolta kenraalikuvernöörin talon luona haavottuneista ihmisistä, vaikka järjestyksen pito silloin vielä olikin kaupungin omain viranomaisten hallussa, jäi sekin meidän tehtäväksemme ja tämä tietenkin kysyi rahoja. Paitsi menoja miehistön ravitsemiseen ynnä muihin satunnaisiin tarpeisiin jaettiin loppusumma miehistölle niukaksi korvaukseksi heidän enimmäkseen sateisen sään aikana toimitetusta vahtipalveluksesta, jolloin heille koitui suurta vahinkoa vaatteiden ja jalkineiden pilaantumisesta. Asiantuntija tietää, että tämmöisenä sateisena vuodenaikana yhden viikon vahtipalvelus kivisellä kaupungin kadulla tekee melkein lopun uudesta saapasparista. Saman kohtalon alaiseksi voi myös vähänkin huonoverkaisempi päällystakki ja lakki joutua. Näiden vahinkojen korvaukseksi jaettiin noin 20 markkaa mieheen koko viikolta, eli 3 markkaa päivää kohden. Minä en ole ollenkaan noita rahoja kädessäni pidellyt, enkä edes nähnytkään, mutta sen kuitenkin tiedän, että mitään palkintoa ei niistä kenellekään jaettu, sillä palkinnoksi ei noita 3 markkaa todellakaan voi nimittää. Jos tulipaloon vapaaehtoisesti saapuneet sammuttajat, tulipalon sammutettua esittäisivät vaatimuksenaan jonkinlaisen palkinnon saamisen, niin voitaisiin heitä jollakin syyllä työntää pois sanomalla, ettei ennen tulipaloa oltu tehty mitään sopimusta palkinnosta; mutta jos kysymys on niiden suoranaisten vahinkojen korvaamisesta, joita tulipalo on aikaansaanut, esimerkiksi kärventämällä sammuttajain saappaita ja polttamalla heidän vaatteitaan, niin tuskinpa mitkään näkökohdat voivat pelastetun talon omistajaa sellaisesta korvauksen velvollisuudesta vapauttaa. Vähintäkin kaikesta, jos tämä talonomistaja kuuluu gentlemannien varakkaaseen rotuun. Senpävuoksi nuo yleisön ja sanomalehtien pikkumaiset, kitsastelevaiset tililaskut tuntuvat niin kauppiasmaisilta, ollakseni nyt sanomatta — porvarillisilta.
Tämän yhteydessä älkööt myöskään tästä kansan rahavarojen liiallisesta "tuhlaamisesta" huolestuneet saivartelijat unohtako sitä tosiasiaa, että noista rahoista lopullisessa tilityksessä on jätetty valtiolle takaisin hiukan yli 19,000 markkaa.
Olinpa unohtaa vielä viimeisen synnin, joka on hartioillemme sälytetty: — Me olimme anoneet ja saaneet nuot rahat "vanhalta" senaatilta. Tähän syytökseen ei minulla kuitenkaan ole muuta huomautettavaa kuin että mitään muuta senaattia ei silloin ollut ja että varemmin sen senaatin puoleen olivat kansalaiset, vieläpä sen ankarimmat vihollisetkin kääntyneet jos jonkinlaisilla rahapyynnöillä ja palkintojen anomisilla, tuntematta omantunnon vaivoja tai osakseen saamatta yleisön paheksumista.
Me emme odota, vielä vähemmin vaadimme mitään kiitoksia ponnistuksistamme tuona vaikeana viikkona; vaadimme ainoastaan, ettei meitä syyttä koetettaisi halventaa yleisön silmissä. Kiitosta on meillä yllin kyllin siinä tiedossa, että olemme tehtävämme tehneet, joka oli käsiimme annettu, olemme ylläpitäneet järjestyksen ja estäneet niin lähellä olleita melskeitä ja rettelöitä kansallisryhmäin välillä. Ja kun siinä tehtävässämme olemme onnistuneet, niin olemmepa tehneet työn, jonka arvoa ei käy millään rahoilla mittaaminen.
Jälkikirjotus.
Näin olen nyt siis muutamin piirtein kuvannut suurlakon asioita ja niitten yhteydessä olevia tapahtumia keskusasemalla. Että tämmöinen tehtävä olisi kysynyt laajempaa tilaa ja täydellisempää ja täsmällisempää muotoa, myönnän kernaasti, mutta toivon samalla, että nämä vaillinaisuudet vastedes tulevat toisen miehen käden kautta kaikin puolin tyydyttävällä tavalla täydennetyiksi. On sitäpaitsi järkeenmenevä asia, että tämä tehtävä kaipaa täysin puolueetonta henkilöä.
Yksi seikka on kuitenkin vielä mainitsematta, nimittäin poliisilakko. Kun tämä asia ulkonaisesti katsottuna oli ainoastaan irrallisessa yhteydessä minun toimintani kanssa keskusasemalla, olin vähällä sivuuttaa sen kokonaan, mutta koska jälestäpäin olen tullut huomaamaan, että löytyy joltisenkin paljon ihmisiä, jotka eivät tälle tapahtumalle läheskään pane sitä merkitystä mikä sille asiain yleiseen kulkuun nähden lakon aikana oli, pidän tarpeellisena lausua siitä pari sanaa. Ei ole vaikeata arvata mitä rettelöitä, — käyttääkseni tässä asiassa kaikkein lievintä sanaa, — silloisten poliisien virkatehtäviinsä jäämisestä olisi syntynyt sellaisena mielten kuohun aikana, kun suurlakon aika oli, kun niitä jo tavallisinakin aikoina niin tuntuvassa määrin vihattiin. Seurauksia tietenkin ei olisi tarvinnut kauvan odottaa ja suurlakko todennäköisesti olisi saanut aivan päinvastaisen luonteen, kuin mikä sille poliisilakon kautta kehittyi. Itsestään selvä asia on, että poliisit mainiosti oivalsivat myöskin oman vaaranalaisen asemansa, ja että he ahdistetuin sydämin odottivat ulkoapäin tulevaa pelastavaa sysäystä. Sellainen sysäys tulikin. Löytyikin näet kaksi henkilöä, lakkokomitean jäsen herra K.G.K. Nyman ja neiti Alma Malander, jotka kehotuksillaan vapauttivat poliisit ikävän pakkovelvollisuuden ja itsesäilyttämisvaiston synnyttämästä ristiriidasta ja niin saatiin poliisilakko aikaan.
Lopuksi tahdon muutamin sanoin mainita siitä kokemuksesta, minkä köyhälistö suurlakon aikana sai. Silloin tuli nykyisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten laitosten mädännäisyys niin räikeällä tavalla näkyviin, ettei yksikään totuutta harrastava ihminen kykene tätä väitettä toiseksi selittämään. Yhteiskuntavalheissa kasvatetut ihmiset olivat tottuneet pitämään tätä esivaltaa, jonka sanotaan olevan Jumalasta kotoisin, kaikkine vankiloineen, tuomareineen, syyttäjineen, ilmiantajineen ja urkijoineen niin tuiki tarpeellisena, että sen lakkauttaminen tuottaisi mitä suurinta onnettomuutta ja sekasortoa, ja senpätähden he niin pahasti peljästyivätkin, kun kaikki nuo laitokset viinoineen päivineen yhdellä kertaa seisautettiin. Ja kuinka kävi. Vaikka koko maassa ei ollut muuta hallitusta kuin työväen miehistä äkkiä kokoonpantu lakkokomitea, vallitsi kuitenkin kaikkialla sellainen rauhallisuus ja järjestys jota ei ole vielä koskaan Suomessa ennen nähty. Sellainen oli köyhälistön hallitus, oppikoot muutkin samalla tavalla hallitsemaan.
End of Project Gutenberg's Seitsemän päivää keskusasemalla, by Johan Kock