"Onko Teidän luullaksenne aseellinen toiminta Venäjää vastaan mahdollista?"
"Ei läheskään. Se on päinvastoin sula mahdottomuus. Seurauksena ei olisi muuta kuin täydellinen sekasorto ja tappio. Olen varma että sitä ei todenteolla kukaan ole suunnitellutkaan, jo yksin siitä syystä että kaikki pyrkivät tänne Helsinkiin. Sellaiseen toimeen ryhtyessä olisi näet ensi työksi täytymys muuttaa Helsingistä sisämaahan."
Jokseenkin näillä sanoilla vastasin. Mutta jo tuo kysymys osotti, että kapinaa ei suunnitelmaan kuulunut, ja on olemassa muitakin todistuksia siitä.
Mutta silti ei ollut ensinkään sanottu, etteikö yhtä kaikki ollut olemassa kapinan vaaraa. Se oli olemassa jo itse lakon aiheessa: eihän Suomen suurlakko, edes myötätunnon osotuksena Venäjän vapausliikettä kohtaan, ollut muuta kuin nousemista Venäjän hallituksen toimenpiteitä vastaan, ja nimenomaan lakko heti täälläkin muodostui omakohtaiseksi, oli suunnattu venäläistä sortohallintoa vastaan Suomessa. Sitä hallintoa edusti Venäjän hallitus. Ei muka Venäjää eikä Venäjän hallitsijaa, mutta hallitsijan väärinkäytöksiä vastaan! Kuka vetää hiushienot rajat tyynellä mielin yleisessä kiihtymyksessä, kuka jaksaa ne alati pitää mielessänsä, kun käsitteet usein tavallisissakin oloissa helposti sekaantuvat toisiinsa. Ei hallitsijaa, mutta hänen toimiansa vastaan! Kuinka moni tuntee hallitsijaa muuta kuin toimistaan, ja kuinka monelle hän muuten kuin tointensa kautta ylimalkaan on muuta, kuin se, joka määrää hallitustoimet, suotuisat tai vihattavat?
Kapinaa ei ollut ajateltu, mutta jo nämä viittaukset riittävät osottamaan, että kapinan vaara oli sittenkin olemassa, — minun vakaumukseni mukaan sangen suuri, siitä huolimatta että olin vakuutettu venäläisten puolestaan sitä kaikin tavoin karttavan.
Saattoi näet sattua tapahtumia, jotka väkisinkin siihen johtivat.
Kaikkien kumousliikkeiden historia osottaa, että aina on ihmisiä, jotka heti alusta alkaen kadottavat näkyvistään liikkeen päämaalin ja takertuvat kaikkinaisiin turhiin pikkuseikkoihin: — satoja ihmisiä kääntyi puoleeni joka päivä tämmöisissä turhissa jutuissa, jokainen ilmeisesti omasta mielestään äärettömän tärkeällä asialla. Joku muotokuva on nyt sopimattomalla paikalla, liput, liput on saatava ylös, jollekin santarmille tai jollekin virkamiehelle j.n.e. olisi nyt näytettävä, kuka tässä on herrana y.m. y.m. Kaikki ylimalkaan sellaisia lapsellisia vähäpätöisyyksiä, että käy sääliksi puuhaajien järkeä. Mutta kiihtymys on suuri, asema vielä ensimäisessä kaaos-tilassansa ja noilla onnettomilla pienillä asioilla saattaa olla suuret seuraukset. Niitä ei voi jyrkästi ja lyhyeen pidellä: täytyy antaa ihmisten saada ainakin toivoa, että heidän mielitekonsa täytetään, hetkellä, jolloinka on pääasia että he hiukan tyyntyvät, jotta saadaan aikaa onnettomuuksien välttämiseen.
Tämä oli vaikeimpia tehtäviä, mikä minun osalleni sattui koko tänä vaikeuksista niin runsaana viikkona.
Luonnollisesti oli kaikkien huomioon otettava, että yhteiskuntaelämän muotojen täydellisen seisahduksen synnyttämä epätietoisuus, yleinen epävarmuus lisäsi venäläisen väestön keskuudessa kiihtymystä ja että se voisi levitä upseereihinkin ja kenraaleihin. Oli huolellisesti kartettava kaikkea mikä saattoi venäläisiä kiihoittaa tai loukata. Moni toimi, joka itsessään ei sitä tarkottanut, olisi kuitenkin helposti saattanut siltä näyttää. Mutta ensi aluksi siitä ei ollut puhumistakaan: epäröiminen olisi tulkittu pelkuruudeksi, luottamus kadonnut, sekasorto tullut vielä suuremmaksi ja kukatiesi kaikki joutunut tuuliajolle.
Niinpä en jyrkästi vastustanut hulluimpiakaan vaatimuksia; aivan turhanaikaisiin suostuminen sitä paitsi oli varsin vaaratonta ja antoi kuitenkin isänmaan palvelukseen innostuneelle terveellistä toimintaa. Pääasia kuitenkin oli saada johto yhteen käteen. Sentähden olikin ensimäisiä ohjeitani: "kaikki hurjapäät luokseni tänne, sellaisia minä tarvitsen." Ja jos syytetään että minun joukkojeni riveissä oli liian kirjavata kansaa, kuten lakon aikana ääneen syytettiin, niin viittaan vaan siihen, että kumousliikkeen aikana on yleiselle turvallisuudelle parempi ottaa hurjemmatkin ainekset rauhallisten ihmisten rinnalle, kuin jättää ne irralleen heitä vastaan. Niistä, joiden papinkirja ehkä ei liene ollut ihan moitteeton, ei minulla itselläni ollut enkä luule yleisölläkään olleen lakon aikana mitään peljättävää. Ne eivät olleet pahimpia hurjapäitä. Paljon, paljon arveluttavampia olivat kaikki muotokuva- ja lippusankarit, jotka suinkaan eivät alhaisoon kuuluneet.