Ainoa mahdollisuus oli, että venäläiset olisivat kaikkialla, niinhyvin itse kaupungissa, kuin Viaporissa ja laivoilla, nousseet kapinaan päällystöä vastaan, eivätkä olisi totelleet.

Oliko todellisuudessa mitään aihetta sitä odottaa. Huhuja kyllä kuultiin kaikenmoisia. Minkäverran niihin oli luottamista, sitä osottaa minun nähdäkseni varsin riittävästi se seikka, että sotaväen komentaja, kenraaliluutnantti v. Salza sekä salaisesti että virallisesti kenraalikuvernöörille ilmotti sotaväen olevan valmiina käytettäväksi ja lopulta suorastaan vaati saada sitä käyttää. "Koska en saa käyttää komennossani olevia sotavoimia, niin suvainnee sitten ehkä Teidän ylhäisyytenne jollakin tavoin pitää huolta minun ja perheeni turvallisuudesta", sanotaan hänen pilkallisesti kirjoittaneen Obolenskille. Muotoa en tunne, mutta asiallisesti on tietoni luotettavalta taholta.

Mutta en tarvinnut tämänlaatuisia todistuksia, nähdäkseni että ei ollut mitään todellista aihetta luottaa siihen, että sotamiehet täällä tekisivät tenän, jos heitä ampumaan komennettiin. Olin kyllä, kuten toisessa yhteydessä osotan, vakuutettu että venäläiset tahtoivat aseihin ryhtymistä kaikin mokomin karttaa. Mutta nyt onkin puhe siitä, eivätkö he olisi voineet niitä käyttää, jos olisivat tahtoneet.

Ei tarvitse olla sotilas ymmärtääkseen, että niskottelun aikaansaaminen sotaväen keskuudessa on kaikista meteleistä toimeenpanijoillensa vaarallisinta, ja itse organisatsioonin vuoksi vaikein saada käyntiin, ja sentähden sellaista, johon syrjäisen aina on paras uskoa vasta jälkeenpäin. En sano sitä sen vuoksi että tietäessämme nyt jälkeenpäin sotilaskapinan jääneen syntymättä, muka tahtoisin väittää, että se sillä hetkellä olisi ollut mahdoton syntymään. Olen tämän lausunut vaan huomauttaakseni kuinka sotilaskapina yleensäkin on vaikea saada syntymään, jotta sitä paremmin huomattaisiin, mitenkä vähän sellaiseen syntymiseen sopii luottaa. Ja oikeastaanhan on kysymys vieläkin myrkyllisempi: olisivatko venäläiset sotamiehet, siinä tapauksessa, että suomalaiset antoivat aihetta vihollisuuksiin, pitäneet puoliansa, vai antautuneet meidän käytettäväksemme? Kyllä minä olin siinä uskossa, että heitä sittenkin oli helpompi saada nousemaan meitä, kuin omia päälliköitänsä vastaan. Kuulin minäkin, että Viaporin linnassa samaten kuin täkäläisen varusväen keskuudessa oli levottomuutta, mutta katsoin myöskin tuntevani oloja riittävästi ollakseni selvillä siitä, että moiset levottomuudet voivat kohdistua ketä vastaan hyvänsä, tai sekä sitä että tätä vastaan. Ensimäisenä päivänä puhuttiin jotakin sellaista: oli, niin sanottiin, venäläisiä ylioppilaita ollut kasarmeissa sotamiehiä innostuttamassa, ja kehoittamassa käyttämään tilaisuutta yht'aikaa suomalaisten kanssa; mutta nähtävästi oli heidän toimensa, ainakin tämän yhteistoiminnan suhteen, kokonaan epäonnistunut; sen näkyy jo yleinen vaistokin hyvin pian sanoneen, koska niin nopeasti sittenkin oltiin valmiit yleisesti pelkäämään että sotamiehet mahdollisesti ampuvat. Lyhyesti, ei ollut ilmestynyt mitään syytä otaksumiseen että sotaväki ei olisi päälliköidensä käytettävissä, jos nämä tahtoivat sitä käyttää.

Minä menen vielä pitemmälle. Kun varsin hyvin tiesin, että venäläisillä oli täällä koossa voimaa kukistamaan kaupungin vaikka kymmeneen kertaan, niin täytyi sen seikan ehdottomasti ratkaista kantani, vaikka olisin mielessäni ollut verenhimoisin ja kapinallisin ihminen maailmassa, enkä se rauhaa rakastava ja melkein lojaalikin kansalainen, joka olen, —minun oli otettava se huomioon siinäkin tapauksessa että olisi ollut syytä epäillä sotamiesten niskottelevan. Ainoastaan varma, lopullinen tosiasia, joka tässä tapauksessa ei olisi voinut olla mikään muu, kuin että Viaporin linna ja sotalaivat olisivat luovutetut meille ja kaikki kaupungin sisälläkin olevat sotajoukot samoin antaneet aseensa, — olisi ollut sellainen syy, joka ehkä olisi minussa voinut puolustaa sellaista uskoa, että Helsinki olisi voitu riistää venäläisten käsistä.

Tätä tosiasiaa ei minulla näissä muistelmissani ole aikakirjoihin merkittävänä, vaan minun oli, niin nololta kuin se ehkä tuntuu, koko ajan toimittava siinä olettamuksessa, että Helsinki oli ja pysyi venäläisten vallassa.

Ja niinpä oli minulla ainakin yksi jo ennakolta selvä ja varma toiminta-ohje: tuo seikka täytyy minun muistaa, jos joku sen unohtaisi. Minun täytyi se jo siltäkin varalta muistaa, että Rajajoen toisella puolella löytyy armeija, jota täydellä syyllä on totuttu pitämään maailman mahtavimpana sotavoimana.

Olihan tehtäväni tosin vähältä osaltani edistää lakon tarkotusperän saavuttamista, mutta samalla koettaa keksiä keino, mitenkä verenvuodon vaara vältettäisiin. Se on onnistunut, mutta seuraava kertomus osottaa kyllä, että helposti olisi saattanut käydä toisin, ja että suopea sattuma useinkin toimiani auttoi.

Kapinan vaara ja sen välttäminen.

Minulle tehtiin kysymys: