JULIA.
Hän köyhä on, ma tiedän, mielessään hän
Murhetta kantaa mustaa, kalvavaa.
Suvutta, ystävättä ketäkään hän
Ei etsi, eikä tunne arvoisaa.
v. DANN. Hän siin' on kuin ma, sepä riemuittaa.
JULIA.
Mut miks' ei hän, kun tavarastaan
Hänelle setä tarjoo apuaan,
Murheestaan tahdo luopua?
v. DANN.
Ma vastaan:
Miehuutta, jaloutta on se vaan.
JULIA.
Mut eipä käytöksensä kuitenkaan…
v. DANN. Se kohteljaampi olla sais, — en kiellä.
JULIA.
Hyv' olemasta älkää väsykä,
Sydäntänne te seuratkaa vaan vielä,
Jok' on kuin kulta kirkas, heleä.
v. DANN (tukiten korvansa). Oletko, tyttö, hourivalla miellä?
JULIA.
Tunnustaa täytyy mun nyt surukiellä
Olleeni käytökseen sen syyllisnä.
v. DANN.
Sä syyllisnä? Se viel' on hullumpata!
Kuink' ymmärtäisin tuota asiata?
Kuink' käytöksensä koskis sinua?