JULIA.
Ett' teiltä pois ma vietäisiin,
Se aatos liikuttaa jo teitä, setä.
v. DANN. Hulluutta! Mistä tiedät, ett' on niin?
JULIA.
Äänenne, setä, siin' ei mua petä.
v. DANN.
Kautt' taivaan, kuljinko ma halki maan,
Ja koveninko murheen taistelusta,
Ja näinkö tuskaa, harvoin rauhaa vaan,
Tuost' tunteakseni jo liikutusta,
Ett' tyttö tynkkä syystä jostakusta
Mun jättäis? Ääneni se vanhuuttaan
Vaan värisevi: lintu itse täällä
Heleesti piipattaa vaan kevät-säällä.
On tauti luotu ihmis-äänelle,
Jot' ei voi välttää, syksyks' sano se.
Jo tarpeeks' saanet selitystä siitä.
KOLMAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia. Silimaalari.
(Maalari, pöntöllä ja pensseleillä, oven suussa
kumarrellen, maalingilla tahrattu etunahka edessä.)
JULIA (itsekseen).
Voi taivas, tuoko on se maalari?
Jo näky tuosta viiltää selkäpiitä!
(Kovaa )
Tää ei käy laatuun koskaan, setäni!
MAALARI.
Täss' on nyt, herra, kaikki maalinki,
Ei kannu kahteen maalaukseen riitä,
Täll' en voi koskaan — —
v. DANN (kovasti vihastuneena maalarille).
Suori tiehesi!
Kirottu "en voi" kohta vie pois myötäs,
Käy Tryggin luo, hän palkitseepi työtäs.