v. DANN.
Niin, ystävän mä varmahan
Sinussa tiedän aina, armahani,
Kun suonissasi juoksevan
Mä tiedän verta veli vainajani;
Mut ystävän, jok' koht' ei sinne jää,
Miss' setä vanha istuu yksinänsä,
Vaan, Jumala ties minne, lennähtää
Kanss' armahamman toisen ystävänsä.
JULIA.
Ken, minä? Taivaan kautt', en voi sit', en — —
v. DANN. Jo eikö häijy "en voi" sulta ehdy?
JULIA.
Pakoittaako mun setä miehellen?
v. DANN. En, mut niin viimein tesmälleen on tehty.
JULIA.
Persoonan' omani on, luulisin.
v. DANN.
Niin kyllä, siksikun on nähty
Persoona nuoren luutnantin
Tai jonkun sievän kreivin, paronin,
Joll' lakkari on niinkuin luotu
Mun miljonaani kätkemään.
Senlainen saapuu, niinkuin sulle suotu
Taivaalta, ja ma yksin jään.
Setäsi silloin suru täyttää,
Hän yksin istuu muistellen,
Ett' ystävä häll' oli entinen.
Siks' onnellista sattumusta käyttää
Koht' tahdon (sit' ei useasti saa
Tää seutu, joka on kuin erämaa)
Ja maalattaa sun, että kun en sua
Nää täällä luonan', ikävässä mua
Kuvasi kuitenkin sais lohduttaa.
JULIA.
Ah, kuinka, setä, palkita voin tätä
Hyvyyttänne?
(Tahtoo ottaa häntä kädestä.)
v. DANN (salaten liikutustaan).
Pois, nyt mä rauhaan jätä!