v, DANN (silittää keveästi hänen poskeaan). Niin — kärsiä ei voida sua vainen.
JULIA.
Ma maalataan? Miks'? Saanko tietää sen.
v. DANN.
Jos vastaisin: kun mulle mielehen
Se on, —
JULIA.
Mut muistakaa, vaikk' olen nainen,
Voi tahto olla mulla vastakkainen.
v. DANN.
Siks' syyni tietää nyt sun suon.
(Vie hänet peilin eteen.)
Pilkistä tuohon, näätkös kuvan tuon?
Tuon pienen velhon, muodottoman, ruman?
JULIA.
Hyi! Tytön nään mä suuttuneen, mut soman.
v. DANN.
No olkoon. Kauneutes tuo,
Min — jälkeen ansios ei oman —
Vaan armost' taivas sulle suo,
Sun ympärilles kohta luo
Kosija-joukon summattoman.
Mit' tuovat silloin mulle nuo?
JULIA.
Pitoja yhä vaan. Haa, hankettanne
Jo alan vähitellen älytä!
Pois poistaaksenne noita sääskiä,
Armotta tervuutatte Juulianne.
v. DANN.
Vait, pidä suusi, että päättää saan,
Vakaana jos voit olla hetken vaan.
(Liikutettuna.)
Et tiedä, lapsi, kuinka elämänsä
Setäsi olla yksin saanut on
Ja sydämensä, niinkuin kallion,
Paaduttaa taistellessaan yksinänsä.
Vierasten maissa tuntemattomain
Matkustaa ensi nuoruudesta sain.
Ei seuraajaa mull' ollut elämässä,
Nyt vasta, nyt, kun hauta on jo lässä,
Sain — —
JULIA (syleillen häntä sydämellisesti).
— Ystävän, jok' kanssanne on ain,
Niin-kuin nyt lukemass' on tässä
Hän silmienne loistavain
Kirkasta tuota kirjoitusta,
Jonk' kevät sydämenne luo
Ja joka uskoa ei suo
Kenenkään sydämenne paatumusta.