Kummull' istunut oon ma usein,
Päivä kiiltävän porttinsa kun
Sulki lännessä, rusko
Pilven reunalta hälveni.
Viileytt' illan oon hengittänyt,
Nähnyt laaksojen tummenevan,
Aattehissani kauas
Öitä synkkiä harhaillut.
Kaunist' on elo tuntureilla,
Herkkä henkiä metsässä on;
Tule morsiameksein,
Riemut tuntea runsaat saat."
Impi aaltojen lausui siihen:
"Gall, mua elosi viehättää,
Raittiit tunturituulet.
Suloiset salosiimekset.
Mieluummin toki säveleitä,
Sankar'lauluja kuuntelen ma
Laulut Ossianin, ne
Kasvot nostavi ruskohon.
Usein tunturin nurm' on juonut
Hirven hurmetta, nuoleni kun
Sattunut oli siihen.
Tarkk' on jouseni, Gall, kuin sun.
Mene, Morvenin kankahilla
Yksin kulkea halajan vaan.
Metsän impi se lempii
Jousta, nuolia, koiriaan."
Pois läks' Gall, oli otsans' synkkä.
Rurmar, laulaja, läheni nyt.
Kauan ääneti ollen,
Hän Oihonnaa silmäili.
"Neito", lausuvi nyt hän viimein.
"Sua kun katselen, sieluni muu
Katsantohosi hukkuu
Niinkuin päivähän usman yö.
Ei oo nimeä mulla, jonka
Muisto kestävä aikoja ois';
Varhain muoton' on valju,
Varhain huolihin surkastun.