Kuitenkin urotöitä lemmin,
Laulaa voin minä sankarityöt.
Kun ma kannelta soitin,
Morven kuunteli ihmeissään.
Kyllästynyt jo noihin olen,
Maineen hohto ei viehätä mua.
Toimetonna on kannel,
Jonka ennen ma soida soin.
Kronan rannalla, kuss' ei pauhu
Kosken ääneni kuulua suo,
Yksin laulelen nyt vaan
Yölle huolia sydämein.
Mulle tullos sa, silloin jälleen
Riemuun nousevi lauluni taas,
Vielä Rurmarin nimen
Viepi aikojen aikoihin.
Impi, suositko muiston ääntä?
Joskus vielä sen lausua suo:
Näin se lauleli Rurmar,
Kun Oihonnahan silmäsi."
"Rurmar," aaltojen neito virkkoi,
"Vieno kukkanen rannalla on,
Iltatuulosen henki
Notkistaa sitä nukkumaan.
Laula sydämes' huolet hälle,
Haavehempeä laulaja, sä,
Kunnes silmä sen kostuu
Iltakasteesta kyyneliin.
On Oihonnasta laulu kaunis,
Miekkain kanssa kun kantele soi,
Voitot laulajan suusta
Myrskyn lailla kun tulvaavat.
Sankareita hän rakastaapi,
Uhkarohkeita silmiä vaan.
Mennös, hempeämieli,
En voi huolias' lohduttaa."
Viha Rurmarin silmiin syttyi,
Kasvot kalpeat ruskohon lens',
Pois Oihonnasta kääntyi,
Luolast' ääneti katosi.