Kanervikossa istuen silittää
Hän metsäkoiraa ruskeakarvaa,
Mi väsyneenä nuolesta nuoleksii
Nyt hurmetta hirven kylmenevän.
Ei metsästänyt neitonen yksinään,
Vaan Gylnandynen laulavan kanssa.
Se saapuu, impi vaalea, verkalleen;
Oihonna se hymys' ystävälleen.
Hän lausui: "Tule, tytär Hidjallan'in!
Jo vaipui metsän valio arka;
On ilta kaunis, tuulonen viileempi
Jo kutria pääni heiluttelee.
Sä laula mulle, idästä kunnes kuu
Poluille luopi valonsa vienon.
Oot kylmyytein, sen uhrit jo laulanut;
Nyt laulele riemullista sa vaan!"
Ja Gylnandyne kalpea lauloi nyt,
Loi kyynelsilmän taivasta kohti.
Siell' ilman siintävyydessä pilvi yks'
Nyt kulki; sen matkaa katseli hän.
"Miss' oot," hän lauloi, "riemu Krualinin,
Iäkkään urhon, pilvissä ootko?
Käy pilven reunallen alas katsomaan,
Oihonna on täällä, ilosi sun.
Oi Le, sä muinen isäsi linnassa
Loit Gylnandynehen sulokatseen,
Sä häntä tänne seurasit Morveniin
Jäit vieraaks' soiton, laulujen maan.
Sä usein näillä vuorilla vaelsit,
Kun illan hohtehess' oli seutu
Ja neitos' raikas, kutsuva torvi soi.
Oihonnan sa täällä tapasit myös.
Ken hänet näkee, joka ei unhottais'
Mit' elämäss' ol' onnea ennen?
Mä sua katsoin, sinä Oihonnaa vaan;
Mun kuihdutti se, sun nostikohan?
Suus' vaikeni, sun hymysi katosi
Ja kyynelpilvi kasvojas' peitti;
Kuin varjo veretöin olit päivillä,
Kuin korvessa tuuli kuljit sa öin.