Niin aamun' eräänä tulit yksinäs'
Sä jälleen, salaa terävän nuolen
Oihonnan kiiltäväst' otit viinestä;
Rintaasi sä työnsit syvälle sen.
Ei voiton kannel sinusta koskaan soi,
Ei mainees' muiston siivillä lennä;
Oi Le, käs'vartes' varahin lakastui,
On tyttönen kuolos' laulaja vaan.
Ei hänen äänens' kuin runoniekan soi,
Sä siit' et viihdy, pilvien haamu.
Murheeni ei sun mieltäsi paina, se
Oihonnanpa ei oo, armahas' ei
Soi, lauluni, kuin tuulonen kankahan!
Sua kuule, vastaa sulle ei kenkään.
Mun huokauksein nukuta helmaan yön;
Kuin huokaus kerran mä nukun myös."
Hän päätti. Vuoret, laaksot ja lainehet
Jäähyvästinsä laululle kaikui,
Ja Kronan virran kosket ne yksinään
Nyt kaukana hiljaa kohisi vaan.
Mutt' tuikkaavaisten tähtien valossa
Oihonna nosti silmänsä kirkkaan
Ja ystävälleen kättä hän tarjosi;
Näin aaltojen impi saneli nyt:
"Kuin vuoren kylmä tuuli, he laulavat,
Oihonna leikkii kukilla laakson;
Hän aalto ompi päivässä kiiltävä,
On silmässä tulta, rinnassa jää.
En tuuloseksi syntynyt, aalloks' en,
Vaikk'ei, kuin muiden, poveni liiku.
On neidon sydän, lämmin ja sykkivä
Jääkuoreni alla mullaki myös.
Mutt' miks'ei Morveniss' ole miehiä,
Ei sankareita kuin oli ennen?
Nyt kilpi Finjalin kovin raskas on
Ja vaipunut ääni Ossianin.
Mua kyllästyttää Morvenin miehet jo,
Nuo huokaavaiset, hempeämielet.
En voinut antaa lempeä lemmestä,
Voin suruni antaa heille ma vaan.