Oi milloin tullee pilveni myrskyisä,
Ma milloin saanen, uneltu armas,
Sun nähdä kirkastavana miekallas'
Sen liekin, min rintaas' synnytin mä?
Nyt kuullos, Gylnandyne sä vaalea,
Mit' äänt' Oihonna lauluhun vaatii;
Ei suruinen, vaan raikas on tarinain,
Se tunturituulten henkeä on.
Näin taru kertoo: Rauhassa Loklinin
Etäistä maata hallitsi Fjalar;
Hän nuorna myrskyks' Lodinin mainittiin
Ja muisto sen vielä laajalla on.
Nyt ol' hän vanha, sotahan väsynyt,
Joi simaa, käytti lakia maassa,
Mutt' miekka ruostununn' oli huotrassaan
Ja rannalla laivat mätänivät.
Mies nuori astui nyt hänen eteensä,
Se hänen poikans' ainoa oli,
Ja loistavilla silmillä nuoruuden
Isäänsä hän katsoin saneli noin:
"Tee mulle laiva, isäni, retkille
Sun nuoruuteis mun mieleni halaa.
Oon väkevä, on vereni lämmin. Pois
Mä laaksosta kodin halajan nyt."
Vait' vanhus oli. Poikansa innostui
Ja lausui: "Isä, pyyntöni täytä,
En enää voi tääll' olla ma maineetta,
En lauluja kuulla sinusta vaan.
Jo kevyt mulle on sinun kilpesi,
Kuin vitsan taivutan sinun jouses'.
Maailmaan, jossa voittoja niitit sä,
Myös Hjalmarin voitot mahtuvat on."
Mutt' siihen Fjalar jyrkkänä vastasi:
"Oon vannonut ma suojata rauhaa.
Mun päivän' myrskyinen oli, ilta sen
Kuin tyyntynyt järvi loistava on.
On sota hirmuinen, verisilmiään
Se raunioiden lomista nostaa.
Mä rauhaa rakastan, sitä katsele!
Sen muodolla maani hymyelee."