Mutt' nuorukainen ääneti seisoi vaan,
Ja kyynel kasti kasvojen tulta.
Tok' hetken päästä silmänsä kirkastui
Ja tuskansa puheeks' puhkesi noin:
"Ken antaa vallan, kuningas, sinullen
Näin unheen yöhön kätkeä poikas'?
Sä hengen annoit mulle, se ota taas,
Mitättömän vastalahjan sa saat.
Kov' ompi kuolla nimettä, unheessa,
Kovempi vielä elämä tää ois';
En elää voi, mutt' totella isää voin,
Mä tottelen siis ja kuolohon käyn."
Kuningas vaiti ol', vihan peitti hän.
Jääkylmät lausui hän nämä sanat:
"Sä laivaa pyydät, saat sen, se rannalla
Ens' retkeni ajoilt' ollut jo on.
Sen pohja sammaltunut ja halki on
Ja päivä paistaa laitojen läpi.
Se ota; kaukomailta sä mainettas'
Käy etsimähän, mä unhotan sun."
Ja Hjalmar läksi. Pihalla isänsä
Nyt harjoitettiin leikkiä lasten;
Ja kiekkaa kiidättelivät kourat ne,
Mi miekkoja ennen käyttelivät.
"Ken vielä sodan muistoa rakastaa,"
Kehoitushuuto Hjalmarin kaikui,
"Ken kanssain meren aukean teille käy,
Ken kilven ja kalvan kisahan käy?
Ma laivan sain; sen pohja on heinäinen
Ja päivä paistaa laitojen läpi;
Mutt' voiton miehet niittävät, laivat ei,
Ja voittajan tie on luotettavin."
Näin kuului äänensä kuni ukkosen,
Kun helteisen se perästä päivän
Tult' iskein, vyöryin, pilvissä jylisee
Ja velttoa maata herättelee.
Ol' tuuli noussut järvellä tyynellä,
Sen liedot laineet kohosi taasen,
Ol' salpa murrettu ja sen kahleista
Jo puhkesi virta raivoamaan.