"Merelle, sotaan, voittohon, muuanne!"
Näin huuto kulki miehestä mieheen,
Ja joukko jätti laivalla laholla
Nyt taaksensa rannat syntymämaan.
Tul' sana kuninkaalle: "Sun poikasi
Pois laivassaan jo merelle kulkee;
Jää maasi turvattomaksi, uljaimmat
Kun sankarit hällä mukana on."
Vihastuu Fjalar, muuttuvi muotonsa,
Ja kumahuttain kilpehen iskein
Hän huutaa: "Miehet, merelle; rikottu
On sääntöni, elää rikkoja sen."
Mutt' harmaapäinen Sjolf, sotaveikkonsa
Ajoilta entisiltä, nyt lausui:
"Äl' etsi turhaan kostoa kieltyä,
Sun pääskysi kotkan kiinnikö sais'?
Sä löydät kenties' Hjalmarin, kukistaa
Tuon nuoren voimatonna sa tahdot;
Hän eikö, tuntein runsahat voimansa,
Vois' kunnottomuuttas' pilkata vaan?"
Ei sanaa Fjalar lausunut. Rantaan vaan
Hän miekkamiehinensa nyt läksi.
Hän astui verkalleen; viha kasvoillen
Ol' jäätynyt, vasta kuohuttuaan.
Jo kolme päivää hän oli harhaillut,
Vaan neljännellä keksi hän purjeen.
Se kohden purtta Fjalarin purjehti
Ja pian se määräns' saavuttikin.
Sen päämies silloin Permien kielellä
Jylisten huusi: "Taistohon, Fjalar!
Sun poikas' kuninkaamme, sen laivan löi,
Tuon henkesi korvaa, laivasi myös."
Samassa johtaki joukkoa ryntäävää
Hän laivalla jo Fjalarin riehui.
Kovasti taisteltiin tasavoimilla,
Mutt' Fjalarin joukko harveni jo.
Ja kohta seisoi suojana kuninkaan
Vaan entisaikain taisteluveikot.
Ei voittaaksensa sotinut Fjalar nyt,
Vaan sankarin lailla kaatuakseen.