Mutt' silloin huomaamattapa lähestyi
Mereltä laiva, purppurapurjein
Ja keula kullattuna, ja mastossaan
Se lippua kantoi Gauthiodin.
Se kiitäin kulki, läheni, pianpa
Jo ympärillä Fjalarin nosti
Nuo nuoret, uljaat sankarivierahat
Taas miekkojen juhlan raivoavan.
Se päättyi vasta laskussa auringon,
Kun Permi viimeinen peri kuolon;
Ja Fjalar voiton sai, mutta synkkänä
Viel' odotti miekka kädessä hän.
"Ei vielä saa mun miekkani levähtää,"
Väristen vanhan kuuluvi ääni;
"On työni kesken, mun vihamiehistäin
Viel' elossa rohkeimman minä nään.
En Permiläistä vihannut, rauhaani
En siksi vaihtanut meren myrskyyn,
Vaan käskyni ja valani pilkkaajaa
Mä lähtenyt olen kukistamaan.
Eteeni astu kypärineis, sä mies,
Min töit' en kielin kosta ma kyllin;
Mä toista kieltä puhua tahdon nyt,
Sen teräpä purevampi on kai.
Eteeni astu, miekkasi paljasta
Isääsi vastaan, jolta sen saitkin;
Jos et, niin masentuos sa polvilles',
Käy sovintokuoloon eessäni nyt!"
Hän päätti. Sankar'joukossa hälveni
Nyt humina kuin huokuvan aallon;
Ja yksin tyynnä, julmana paikallaan
Vaan Fjalari seisoi odottaen.
Mutt' Hjalmar, voittaja, pani ääneti
Aseensa hurmekannelle laivan;
Isänsä eteen sitten hän astui näin
Ja nöyränä vaipui polvillehen.
Ilmassa miekka Fjalarin välkähti,
Sen isku päätä Hjalmarin tähtäs.'
Se lankesi ja kypäri kilahti,
Mutt' ehjänä Hjalmar seisovi viel'.