"On mennyt voimain," lausuvi kuningas,
"Noin kehnosti en iskenyt ennen;
Siis kypäristä pääsi sa paljasta,
Ei voimani pysty kypärihin."
Niin päästi Hjalmar kypärin, paljasti
Isänsä kovan kostolle päänsä;
Hän seisoi turvatonna, ei turvaks' muu
Kuin kasvojen kaunis tyyneys vaan."
Mutt' vanhan käsi vapisi. Miekkansa,
Jo kuolon iskuun nostettu, vaipui
Hiuskiharoille Hjalmarin, niinkuin ois'
Se lepohon niille laskenut vaan.
Siit' asti Hjalmar rohkea, vapaana,
Kaukaisten merten aaltoja kyntää;
Ja Fjalar istuu rauhassa kotonaan
Ja leppynyt sydän riemuisa on.
Kun joskus joutuu ilta ja linnassa
On vieraita ja vaahtinen malja
Käy mieheen miehestä, sekä kannelta
Runoilijat harmaat soittelevat,
Ja unhottaen vanhoja ylistää
Vaan laulelevat voittoja nuoren,
Ja Hjalmar, Hjalmar soi yhä salissa
Ja Fjalar, se uljas, unhotetaan;
Kas silloin Fjalar maljoa maistavi
Ja nuoruuden hän hohtehen saapi,
Ja silloin puoleen laulajan silmäyksen
Hän loistavan kiitollisena luo."
Oihonna päätti. Nurmella kiilteli
Jo iltakaste, kannelta taivaan
Kuun kirkas silmä katseli tyyneyttä
Ja kulkua hiljaisen kesäyön.
Kedolla silloin läheni, saapui mies.
"Oihonna," lausui hän, "sua etsin.
Sua kutsuu luokseen Morvenin kuningas,
Odottaen ennen koittoa jo."
"Sä sanantuoja," vastasi neitonen,
"Mintähdeti vanhus noin mua ikävöi?
Hän kutsun kuololta joko saanut on,
Luo henkien hänkö mielivi jo?"