Kun laski jo aurinko,
Mä Kronan rannalle viivähdin;
Yön silmät viehättäväiset
Mun siellä näkivät viel'.
Oihonnasi myöhästyi.
Sai metsästys hänet uupumaan,
Ja unen helmassa, isä,
Sun unhottanut hän on.
Mutt' kumpu Dunhormodin
Ei loista vielä, ei hongatkaan.
Miks' käskit aamua ennen
Mun olla luonasi sä?"
Kätensäpä kuihtuneen
Ojensi neidolle vanhus nyt
Ja lausui: "Tule, sä loisto,
Mi Shelman valaiset yön.
Tään sokean vanhuksen
Viel' ollos kerta sä silmänä.
Kun ilta saapuvi, silloin
Mun yöni haihtuva on.
Kun tähtien tarhassa
Näät iltapilven, sen reunalla
Jo Shelman ruhtinas kulkee
Ja kirkas silmänsä on.
Ja näkevi maansa taas,
Jok' on kuin kaukana muistissaan,
Kun kuu sen vuorille heitti
Valonsa vapisevan.
Nyt sota on joutuva;
Jo Innishonnahan tullunna
On eilen satujen Hjalmar
Ja miehet Loklinin myös.
Terveisiä lähettää
Näin nuori kotka usmien maan:
"Kuningas Morvenin, kutsu
Nyt kansat tappelemaan.
Nyt pohjasta tuuli käy;
Se huomisaamuna, kuningas,
Rannalles' vapisevalle
Purjeitten myrskyä tuo".