Hän vaikeni. Neidonpa
Nous' ruskon vivahdus kasvoillen.
"Miks' uhkaa," kysyvi, "maatas'
Oihonnan sankari nyt?"
Morannal se lausui taas:
"Mull' aarre on, sitä vaatii hän.
Sen kuuluks' laulu on tehnyt
Ja häntä houkuttanut.
Oi tytär, hän sanoa
Näin käski: "Merellä kulkenut
Oon helteen hehkuvan maita
Ja maita talvisen jään;
Mutt' minne mä jouduinkin,
Soi maine tyttäres' korvissain,
Soi lemmen hempeä ääni
Ja hyljättyni valitus.
Nyt vihassa vannoin ma
Tuon immen ylpeän omistaa.
Siis varo tytärtäs', Hjalmar
Hän kosii miekalla vaan."
Noin uhkavi hän; josp' ois'
Se päivä kedolla Kronan nyt,
Kun joukot Trenmorin kaasin,
Masensin Erinin maan!
Sais' Loklinin sankari
Kai nurmen hiekkahan hautansa,
Kuin aalto, loiskuva rantaan,
Se hukkuu hiekkahan taas.
Mutt' voima Morannalin
Ja silmäin valo on kadonnut,
Ja muisto töistäni loistaa
Kuin kaukaa talvinen yö.
Nyt, Morvenin sankarit,
Ilolla käyttekö taisteluun?
Jous' Gall'in onkohan vankka
Ja keihäs Klesamorin?
Ja Rurmari, laulujas'
Mi laulat salissa Finjalin,
Voinetko kilvestä ääntä
Kumauttaa miekalla myös?