Morannal nyt vihastui
Ja kilpeään kilahutti hän,
Ja huutaen sotarintaan
Sen käski hiljenemään.
"Häpeelläkö", huusi hän,
"Mun harmaat hapseni peitätte?
Omatko poikani tahraa
Mun puhtaan kunniani?
Ja Finjalin kanteleen
Surusta vaieta täytyykö,
Ett'ei tää häpeätyönne
Vois' soida kielistä sen?
Ja Hjalmarin laulaja,
Hän saisko pilkaten mainita
Ett' yksin kolmea vastaan
Hän kaatui, sankari tuo?
Gall, poika sa kuninkaan
Kuin hänkin, veljistä vanhin sä,
Käy yksin taistohon, kaadu
Jos pettää miekkasi sun!"
Ja taistohon yksinään
Gall läksi; heikkopa ollut ei
Tää Shelman ruhtinas, mutta
Sen surma kuitenki vei.
Hän taisteli innolla
Ja kaatui kunnian loistossa,
Kuin aalto päivässä paisuu
Ja välkkyy vaipuessaan.
Ja verille tantereen
Nyt astui Rurmar. Ei tappeluun
Vaan lauluun tottunut on hän
Ja huoliin sydämen vaan.
Hänenp' oli taisteluns'
Kuin soihdun vastahan tuulta yön;
Hän kaatui, vaikeni laulu
Nyt hänen sydämessään.
Ja kolmas ol' Klesamor,
Hän nuorin ol', mutta tottunut
Jo varhain urhojen kanssa
Sodissa taistelemaan.