Kukkulalle Telmarin mä tahdon
Vielä maatani katsomaan,
Kuink' on sille henkeni onnen luonut,
Ennenkuin mun sammuvat silmäni.
Miekkan' antakaa! On toimi vielä
Rauenneella mun kädelläin.
Voittoon oon ma tottunut, voittohonpa
Fjalar kuninkaan taru päättyköön!"
Miekka vyöllä vanha kuningas nyt
Astui Telmarin harjalle.
Siihen istui vaiti ja katsoi maataan,
Tuolla kesän rauhassa lepäävää.
Päivä koitti maille lämpimille,
Kultapinnalle järvien,
Kumpuin välissä sinivirrat juoksi,
Runsaat viljat lainehti pelloilla.
Ihanaisna, juhlapuvussansa
Valtakunta nyt Fjalarin
Kiitollisen tyttären lailla katsoi
Puoleen vanhan harmajan isänsä.
Mutta vanhan silmä kyynelöittyi,
Ylpeästi hän lausui noin:
"Työni nähnyt oon ma ja tehty valan'
Tuoss' on täytettynä, se kyllin on.
Isältäin mä kylmät, metsät perin,
Viljamaiksi ne luonut oon;
Muinen pellot nuo oli perkaamatta
Asunnotki nuo tekemättömät.
Olen elänyt." Näin päätti Fjalar
Puheensa ylevyydellä,
Mut Sjolf vanhus, synkkänä astui esiin
Voimakkaalla äänellä lausui noin:
"Kuningas, sä vanhenet, sun kätes'
Uupuu, hautahan kallistut,
Haahmo vaan oot miehestä muinoisesta,
Haahmo yöhön synkkähän katoova.
Jos sä its' oot kaikkivoipa, miksi
Valtaan antaut vanhuuden?
Itse jos oot luonut sa teot tuossa,
Nouse siis ja uudista nuoruuteis!